I'm going my way (vapaa)

Ren oli helpottunut kun Nana ei huomioinut hänen ääneen mietiskelyään. Ren kuunteli Nanaa hiljaa lattiaa tuijottaen. Poika mietti Nanan sanoja. Ren todella tahtoi joskus laulaa ison yleisön edessä mutta hän uskoi toiveensa toteutuvan vain osittain. Renistä ei ollut aivan mahdotonta että hänellä joskus olisi bändi, olihan hän jo sitä varten kirjoitellut niitä varten ostamaansa vihkoon kappaleitakin. Huipulle pääsemiseen pojan usko ei enää riittänyt.

"Sä oot oikeessa" Ren mutisi. Hetken päästä hän vielä jatkoi huomaamattomasti virnistäen "Mun on pakko uskoa, tuskin oisin muuten kirjottanu johonkin vihkoon kappaleita ja jos en uskoisi unelmaani en ainakaan ottaisi vihkoa kaikkialle mukaan."

Kun Ren sanoi minun olevan oikeassa, virnistin hiukan voittajamielisesti ja iloisesti. Ainakaan hän ei alkanut väittelemään tästä asiasta; jotkut ihmiset kun olivat niin jääräpäisiä, että eivät uskoneet sanojani. Toisaalta en kyllä aina itsekään uskonut sanojani, johtuen hetkellisistä masennusaalloista. Vaan ne tilanteet korjaantuivat yleensä hyvän elokuvan parissa suklaalevyn kera.
Poika jatkoi puheitaan, mainiten että hän omisti vihon johon oli kirjoitellut sanoituksia. Ilmeeni kirkastui välittömästi, ja katsoin Reniä mielenkiinnolla. Vihdoinkin meiltä löytyi se yhteinen sävel. Olin joskus itsekin kirjoittanut päähänpistojani simppeliin ruutuvihkoon, mutta tapa oli hiukan jäänyt kun sain muutamilta tyypeiltä sangen huonoa palautetta. Se oli ollut melkoinen kolaus omatuntooni -olin nimittäin itse pitänyt niistä sanoituksista. Olin miettinyt niitä todella tarkkaan. No, sehän oli vain niiden ihmisten mielipide.

"Ai säkin teet sellaista? Tai ite en kyllä enää. Saisinko katsoa sitä?" Kysyin pirteällä äänensävyllä, silmät ilosta leimuten. Rakastin musiikista puhumista. Olin kuin kala vedessä, innokkaana ja onnellisena. Olihan musiikki suuri osa elämääni, joten miksi en rakastaisi siitä keskustelemista? Koiraihmiset puhuivat paljon koirista, musiikki- ihmiset pälpättivät musiikista. Täysin luonnollista.
"Sopiiko muuten udella, että mis jengissä oot? Ihan vaan mielenkiinnosta." Jatkoin hiukan neutraalina. Oikeastaan päätarkoitukseni oli pitää keskustelua hengissä; se oli nimittäin menossa niin hyvään suuntaan tällä hetkellä. Ja Ren oli todella mukava, vaikka olikin vaikuttanut aluksi melko etäiseltä persoonalta.
Vilkaisin sivusilmälläni kelloa. Jo varttia vaille kaksi. Perhana, olimmeko jo jutelleet puoli tuntia? Minulla alkaisi musiikkia kahdelta. Vieläpä kaksoistunti, minun kouluviikkoni kohokohta. En tiennyt, pitäisikö skipata se ja jäädä juttelemaan Renin kanssa. Toisaalta halusin mennä sinne, mutta toisaalta halusin myös jäädä tutustumaan Reniin paremmin.

Ren katsoi Nanaan hieman yllättyneenä. Hän mietti hetken antaisiko hän Nanan vilkaista vihkoa. Pian Ren kuitenkin kaivoi jo laukustaan mustankantisen vihkonsa johon hän oli kirjoittanut joitakin yksittäisiä sanoja valkoisella tussilla. "Kaikki vihossa on sitten kirjotettu saksaksi. Kysy jos haluut tietää mitä joku kohta tarkoittaa" Ren kertoi ja ojensi sen jälkeen vihon Nanalle. Ren muisteli mitä ensimmäisellä ja viimeisellä sivulla oli. Ren ei ollut kirjoittanut yhtäkään kappaletta josta hän ei olisi pitänyt mutta suurin osa kappaleista kaipasi vielä parantelua. Renin suosikki oli kuitenkin aivan keskellä vihkoa ja siihen hän ei ollut kovin innokas tekemään muutoksia.

Ren katseli Nanaa tämän kysyessä jengikysymyksen. Poika vastasi siihen lähes heti "Emoihin ja gootteihin". Ren mietti mihin jengiin Nana kuului mutta kun hän ei keksinyt sitä, hän päätyi lopulta kysymään sitä.

Tartuin Renin ojentamaan vihkoon ja aloin lähes välittömästi selata sitä läpi. Keskityin täysillä lukemaani, en meinannut edes kuulla kun poika kertoi sanojen olevan saksaksi. Tajusin sen kyllä itsekin hetken verran takstejä luettuani. En tietenkään ymmärtänyt sanaakaan, mutta kuvittelin sanoitusten olevan hyviä. Ainakin siltä ne visuaalisesti näyttivät.
Käänsin taas sivua. Ren oli todella tehnyt töitä sanoitustensa eteen; niitä oli paljon enemmän kuin minä olin koskaan edes miettinytkään. Joillain sivuilla komeili vain muutamia suttuja, luultavasti kokeiluja tai luonnoksia. Suurin osa koko vihosta oli silti täynnä valmiita, pitkiä kappaleiden sanoituksia, joista en vieläkään ymmärtänyt mitään.

Pian saavuin vihon keskivaiheille. Katsoin kekellä komeilevaa sanoitusta hyvin kiinnostuneesti. Se näytti todella muokatulta, hyvin parannellulta ja jotenkin erilaiselta kuin muut. Käännyin hitaasti Renin puoleen, näyttäen mielenkiintoni kaapannutta sanoitusta.
"Mitä tää meinaa? Se on erilainen kuin muut."
Kysyin lempeästi hymyillen, odottaen vastausta. En todellakaan tiennyt sanaakaan saksaksi, tiesin vain missä maa sijaitsi. Vaan olisin voinut olettaa Renin tekstien olevan saksaksi, koska se oli hänelle varmaankin luontevampi kieli.

Ren yritti tulkita Nanan ilmeitä tämän tutkiessa vihkoa jonka Ren oli hänelle antanut. Poika ei kuitenkaan onnistunut siinä kovin hyvin. Hetken päästä Nana kysyi jostakin kappaleesta. Heti sivun nähtyään Renin ilme kirkastui hieman. Kappaleen nimi oli kirjoitettu sivulle melko isolla ja sen kirjoitustyyli erosi hieman tavasta jolla muiden sanoitusten nimet oli kirjoitettu.

"Spring nicht, älä hyppää. Mun suosikkini, vaikkakin se on aika synkkä." Ren totesi. Hän luki sanat kerran vaikka hän osasi ne jo lähes ulkoa. "Mä kirjotin sen yhtenä iltana jolloi musta tuntu että voisin vaikka heittäytyä katolta alas" Ren kertoi melko hiljaa mutta pian kasvoilla kävi pikainen, pieni hymy jonka jälkeen hän jatkoi "sen sijaan että oisin tehny sen, mä päädyin vaan kirjoittamaan kappaleen siitä aiheesta".

Suupieleni kaartuivat lämpimään hymyyn, kuullessani pojan kertomuksen tämän sanoituksen synnystä.
"Kiva kuulla, et päädyit tähän vaihtoehtoon. Jos oisit hypänny, en ois koskaan tavannu sua." Sanoin peukkuja kohottaen, leikkisä virne kasvoillani. Tarkoitin joka sanaa. Ren oli minusta hyvin mielenkiintoinen persoona, jotenkin erilainen niistä mitä olin täällä koulussa tavannut. Hänen ei tarvinnut esittää mitään muuta kuin itseään - se oli kadehdittavaa. Tosin olinhan minäkin aina vain oma itseni.

Jatkoin vihon selaamista aina viimeisille sivuille asti, kunnes tulin loppuun. Ojensin vihon takaisin Renille hyvin vaikuttuneena näkemästäni. "Oot kuules tosissas näitä vääntäny. Paljon enemmän tarmoa sulta ainakin löytyy kun multa." Sanoin kepeästi naurahtaen, kuvainnollistaen että olin järkyttävän laiska. Sitä minä olinkin. Esimerkiksi olin hyvä liikunnassa, ainakin juoksin nopeasti, mutta en aina jaksanut patistaa itseäni tunneilla. Sängyssänikin kellin aamulla aina 15 minuuttia liian kauan, ja sen takia kiirehdinkin aina aamun tunneille. Vaikka asuinkin tyttöjen asuntolassa, oli minulla silti muista poiketen aina järkyttävä kiire.
Katseeni osui taas kelloon. Aivan pian kaksi. Aika tosiaan kului nopeammin, kun oli hyvää seuraa - ainakin se tuntui siltä. En tiennyt oliko tuota sanontaa koskaan tieteellisesti todistettu.
"Hm, luulen että mun pitäis kohta varmaan mennä. En haluis missata musaa." Sanoin hiukan haikeasti, huokaisten syvään. Minä halusin jutella Renin kanssa, hänen kanssaan tuntui niin helpolta jutella. Mutta kuten kaikki jo varmaan tiesivätkin, musiikki oli intohimoni, enkä vaihtaisi sitä mihinkään.

Ren katsoi Nanaa. "Toi on kyllä totta" hän totesi ottaen Nanan ojentaman vihon. Ren kuunteli Nanan puhetta samalla kun laittoi vihon laukkuunsa. Ren iloitsi pienesti saamistaan kehuista mutta vain pienesti, yksi pieni kehu ei tekisi hänestä heti huippulaulajaa.

Kun Nana puhui tunnille menosta Ren tajusi itsekin katsoa kelloon. "Joo mene vain" Ren sanoi miettien että hänenkin pitäisi lähteä "mullakin alkaa piakkoin tunti" Ren kertoi. Ren ei ollut innokas menemään tunnille, mutta hän oli päättänyt kerrankin ilmestyä tunnille. Tietysti hän olisi voinut vielä muuttaa suunitelmaa ja jättää seuraavankin tunnin väliin, mutta hän ei halunnut Nanan missaavan musiikintuntiaan hänen takiaan.

Hymyilin Renille, ottaen kiinni laukkuni olkahihnasta ja tuoden sen oikealle olkapäälleni.
"Hyvä ettet pahastu. Mut oli kyllä oikeesti kiva jutella, vaikkakin vähän vakavammistakin aiheista." Sanoin ja nousin ylös penkiltä. Venyttelin hetken, nostin käteni ilmaan ja haukottelin. Oli tässä jo istutukin aivan tarpeeksi tälle päivälle. Lähdin kävelemään käytävää pitkin toiseen siipeen, missä musiikinluokka sijaitsi. Ennen kuin katosin käytävän ovesta, käännyin viimeisen kerran Reniin päin ja heilautin kättäni rennosti.
"Nähään, Scharw!" Huudahdin pojalle iloisesti ja katosin pian omille teilleni. Ren Scharw, hän oli jotenkin mystinen mutta mukava henkilö. En aivan tiennyt miten hän asiaan suhtautui, mutta ainakin minä pidin häntä jo jonkin asteen ystävänä.

[[ Minun peli loppuu nyt tähän. :)) Kiitokset hyvästä pelistä, otetaan joskus uusiksi. ^^ ]]

Ren nousi seisomaan ottaen laukkunsa. Hän katsoi hetken suuntaan johon Nana lähti. Ren jäi hetkeksi miettimään asioita kunnes hän lähti juuri vastakkaiseen suuntaan johon Nana oli lähtenyt. Käveltyään hetken hän kuuli Nanan huudahduksen. Ren pysähtyi ja katsoi taakseen. Hänen kasvoillaan oli tällä kertaa harvinainen, hieman pitempään kestävä hymy. Ren kuitenkin huomasi Nanan jo kadonneen joten hän jatkoi matkaansa.

// Joo, kiitos sinullekin //