Juokse villi lapsi (vapaa)

[[ Taas kerran vapaata riistaa, rohkeasti messiin vaan. >___o ]]

Shizuka

Istuin hiljaa paikoillani, kirjoittaen juuri annetun tehtävän vastauksia vihkooni. Tai periaatteessa tehtävien vastaukset olivat nyt täysin toissijainen asia -minulla oli nimittäin ylitsepääsemätön tarve päästä ulos tästä tunkkaisesta luokkahuoneesta. Niin pian ja niin pitkälle kuin mahdollista. Laskin kynäni pöydälle, sujauttaen sen siitä penaaliini. Aloin ripeästi pakata tavaroitani -sulloa niitä vimmatusti kangaslaukkuuni yksi toisensa jälkeen.
Samalla vilkuilin vasemmalle. Siinä, alle metrin päässä... siinä se istui. Minun ikäiseni poika. Minun luokkatoverini. Olin ihmeissäni, miten olin edes onnistunut ajattelemaan jotain muuta kuin tuota poikaa. Hän istui tuolillaan niin uhkaavan näköisenä, valmiina hyökkäämään kimpuuni. Raivotautinen apina.

Käänsin pelokkaan katseeni opettajaan, joka toikkaroi laiskasti luokan etunenässä naama kirjassa kiinni. Hän katsahti rannekelloonsa; vielä kaksi minuuttia. Tiesin ettei mies minua tällä hetkellä katsoisi, mutta lähetin peräti kaksi kuolettavaa mulkaisua tämän suuntaan. Koko opettajakunta tiesi vallan mainiosti pienistä... krhm, estoistani opiskeluissa, ja silti tuo leväperäinen yksilö määräsi minut lajitoverinsa viereen.
Nieleskelin hermostuneesti, jopa käteni vapisi. Olin vaaravyöhykkeellä. Tunsin kylmän hien valuvan selkääni pitkin aina alas asti. Pyyhkäisin pari pisaraa otsaltani, katsoen kelloa. Silmäni laajenivat helpotuksesta. '1, 2, 3...' Prinnng. Kello soi. Tavarani olin jo pakannut, läksytkin olin jo merkannut -enää piti vain päästä turvaan tältä taistelutantereelta. Kaappasin laukun mukaani ja ampaisin ensimmäisten joukossa ulos ovesta. Sitten kohtasin toisen vaiheen; käytävän. Katsoin järkyttyneenä, miten suurikokoinen poikalauma lipui ohitseni kaapeille. Jähmetyin paikoilleni, en edes silmääni räpäyttänyt. Vilkaisin kättäni, jopa värisi enemmän kuin haavan lehti. "Stop it!" Sähisin hampaideni välistä kädelleni, kuin se olisi joku henkilö. Ei se auttanut. Vähitellen päätäni alkoi huimata. Ei mitään hätää, ei niin mitään hätää... pahus. Jalkani pettivät alta. Rojahdin polvilleni melko pahasti, blokaten muutamien henkilöiden kulkureitin. Katsoin eteenpäin silmät pelosta laajentuneina. Olin shokissa. Ja sillä hetkellä, juuri se asia mitä vähiten kaipasin, käveli suoraan eteeni ja kyykistyi tasolleni. "Ootko kunnossa?" Poika kysyi. Se oli liikaa minulle.
"Kyaaaaaaaaaaaah!!" Kiljuin kuin viimeistä päivää, paeten niin kovaa kuin ikinä pääsin. Ensimäiset askeleet konttasin, sitten sain otteen jaloistani ja ampaisin ulos koulun pääovista laukku mukanani singahtaen. Olin jo tavoitteessani, olin jo pihalla -vaan en silti pysähtynyt.

Juoksin yhä raivoisasti huutaen kulman taakse, vihdoinkin pysähtyen. Lysähdin maahan. Huutokin loppui automaattisesti. Olin koulun pihamaalla, ainoassa paikassa, jossa pystyin todella ajattelemaan ja rauhoittumaan. Istuin pienen pensasaidan takana, ja kurkkasin mielenkiinnosta yli -näin miten oppilaat puhuivat äskeisestä tapaturmasta. Tuhahdin itsekseni. Ei pientäkään sääliä.
Valuin takaisin istuma- asentooni, huokaisten syvään. Miksi elämäni oli näin vaikeaa? Minä pidin pojista. Halusin poikaystävän. Ennen sitä halusin ihastua. Halusin mennä isona naimisiin ja elää onnellista elämää mieheni kanssa. Kaikki tuntui aivan mahdottomalta, kun ottaa huomioon nykyisen tilanteeni. Normaali ihminen, hän olisi vain noussut ja pudistellut tomut vaatteistaan. Kaiketi mutissut jotain 'Juu, kunnossa tässä ollaan' tai jotain niillä main. Mutta ei, minä en ollut normaali ihminen. Minä juoksin pois henkeni edestä kiljuen kuin päätön kana.

Puristin käteni nyrkkiin. Tiesin, että tämä päivä ei ehkä onnistuisi niin hyvin kuin olin ajatellut, mutta voisin ehkä huomenna yrittää. Eilen oli ollut viikon terapia- istunto, mutta se tuntui jo nyt hyvin kaukaiselta. En muistanut psykiatrin antamia ohjeita. Pääni löi tyhjää. Nyt pitäisi vain rauhoittua, ajatella mukavia asioita... ajatella unelmiaan... uppoutua niihin... ravistelin päätäni hullun lailla. Ei, ei se toiminut. Mikään ei saanut ajatuksiani pois tästä asiasta. Ei edes unelma pelon voittamisesta.

Pihan jo melko lämmin ilma puski vasten kasvojani kun avasin koulun ulko-oven. Katseeni harhaili pitkin pihaa ja samassa kuulin jonkun mainitsevan selkäni takaa. Vilkaisin olkani yli ja huomasin siinä seisovan melko närkästyneen näköisen tytön. En kuullut mitä tuo oli sanonut joten päädyin katsomaan tuota kysyvästi. "Nii että voitko liikkua johonki suuntaan?" tuo kysyi minulta ja otin harppauksen kohti pihaa jotta toinen pääsisi ohitseni. Viime tunti oli ollut yhtä tuskaa. Onneksi pääsin pois sieltä varsin nopeasti. Tummat tennarini kopisivat vasten petonipertaita kun kävelin pihamaalle ovien edestä.

Kävelen musta reppu olallani kohti hieman syrjäisempää aluetta, sillä en jaksa hillua kamalassa ihmismassassa, joka on niin arkipäivää. Siirsin tummia hiuksiani pois oikean silmäni päältä, kunnes kuulin pienen rasahduksen pensasaidan takaa. Ehkä se olikin vain joku lintu. Kuulin sen heti uudelleen, kunnes päätin ottaa selvää asiasta. Kävelin lähemmäs pensasta ja kurkatessani sen taakse, huomasin siellä istuvan tytön. Kulmani kohosivat aavistuksen kunnes kävelin toista kohti. "Hei, mitä sä täällä yksin istut?"sanoin tuolla rauhallisella äänensävyllä ja liu'uin sitten seinää pitkin istumaan maahan, heittäen sitten repun pois olaltani, viereeni. En ollut nähnyt tyttöä ennen, mutta jotenkin minusta tuntui, ettei kaikki ollut hyvin.

// En ole tottunut kirjoittamaan minä-muodossa muita kuin ficcejä, ja niitäkin nyt heti-muodossa enkä imperfektissä. Toivottavasti ei tullut kamalan sekavaa ^^

[[ Ihan selväähän tuo oli. : DD Voit kyllä roolia 3. persoonassa, jos siltä tuntuu. Mulle on vain tuo minä- muoto kolahtanut, niin ite tykkään roolia sillä. ]]

Säikähdin. En yllättynyt huomatessani pojan lähettyvilläni; minä säikähdin. Suustani pääsi kimeä kirkaisu ja peruutin niin pitkälle kuin mahdollista. Ikävä kyllä pakomatkani loppui lyhyeen, peruutin nimittäin puskia päin. Reittini oli katkaistu. Kohotin järkyttynyttä katsettani maasta, katsoen poikaa hitaasti pala palalta. Hän näytti ihan normaalilta, luojan kiitos. Tai siis sellaiselta 'nykyajan normaalilta', jos tajuatte.
Onneksi poika puhui rauhallisella äänensävyllä; kysyi miksi istuin täällä. Mitä minä muka voisin siihen vastata? 'Juoksin äsken tuolta koulurakennuksesta ulos kiljuen henkeni edestä. Ja siis koska näin pojan'. Ei! En vastaisi mitään noin outoa, varsinkaan kun en tuntenut tätä muukalaista. Hänestä huokui rento ja rauhallinen aura.

"I- istunpahan vaan!" Sain takerreltua hampaitteni välistä. Siirsin katseeni välittömästi muualle, kuin poikaa ei olisi olemassa. Tilanne oli minulle hyvin epämukava, ja miltein tunsin miten kylmä hikipisara valui otsaltani alas. Miksi tulijan piti olla poika? Miksei tänne olisi voinut ilmaantua tyttö? Tai ylipäätänsä -pitikö tänne edes ilmaantua joku?
Olisin voinut istua yksin, kaikessa rauhassa. Ei se minua erityisemmin haitannut. Olin jo tottunutkin siihen. Ihmiset kulkivat ohi, katsoivat minua kuin jotain vierasperäistä apinalajiketta ja jatkoivat matkaansa. Ei se nyt niin kauheaa ollut, kun tarkemmin ajattelee.

// Itse olen tottunut tuossa 3. persoonassa kirjoittamaan, joten kirjoitan nytkin (;

Siego käänsi katseensa tyttöön samalla sekunilla kun toinen kiljaisi ja alkoi peruuttaa taaemmas. Toisen käytös oli outoa, eikä poika tajunnut mistä se voi johtua. Tuon törmätessä selkä edellä pensaaseen, Seigo katsoi toista ihmeissään. "Ihan rauhassa vaan, sori et pelästytin" poika sanoi ja ojensi jalkojaan sen verran kun pystyi, ennenkuin ne ottivat kiinni pensasaitaan. Tytön mainitessa, että istui vain, Seigon kasvoille kohosi pieni hymy. "No sittenhän meitä on kaksi" hän vasti ja vilkaisi sitten muualle. Kuitenkin Seigo siirsi katseensa takaisin tyttöön ja tarkkaili toista hetken, kunnes ojensi kätensä. "Mun nimi on Seigo. Ja sun nimi on...?" poika kysyi arvelevasti ja laski sitten kätensä vierelleen. Ei häntä haitannut vaikkei toinen olisikaan halunnut esittäytyä.

"Sanot jos mun seura häiritsee sua" Seigo sanoi ja siirsi sitten katseensa ohitse kulkeviin ihmisiin, jotka siirsivät melko kysyvästi katseensa kohti Seigoa ja tuota punatukkaista tyttöä. Seigokin viihtyi todella hyvin yksin, sillä oli tottunut olemaan yksin ala-aste iästä asti, sillä hän oli silloin koulukiusattu, jota kukaan ei halunnut kaveriksi. Nyt Seigolla oli uusia tuttuja, mutta ei pääosin viettänyt aikaansa noiden kanssa, sillä yksinään kaikki on helpompaa.

Olin kauhuissani. Vaikka istuin maassa, tunsin silti miten vajosin yhä alemmas ja alemmas istuma- asennostani.
Poika esittäytyi Seigoksi. Olin ollut vähällä jättää tämän kuulematta - olin nimittäin yhä lievässä shokissa pojan äkillisen ilmaantumisen suhteen. Ei ihmisiä voinut noin pelästyttää! Vieläpä sellaisia ihmisiä, joilla oli psyykkisiä ongelmia! Vaan en minä voisi hänelle pelostani kertoa. Se olisi liian noloa, varsinkin kun hän näytti ottavan kaiken niin rennosti.
"Shizuka, Shizu käy mainiosti. H-hauska tavata, Seigo- san." Änkytin puna kasvoillani. Alensin vielä hiukan päätäni, ikäänkuin tehden kohteliaan kumarruselkeen. Vaikka olinkin aina pelkoni ajama ja suuna päänä sen takia, en silti ikinä hukannut vanhemmiltani oppimia käytöstapoja. Kohteliaisuus oli joskus avain tiloihin, jonne rääväsuu ei päässyt.

"Ah - ei sun seura häiritse!" Huudahdin nopeasti, kun kuulin mitä Seigo sanoi. Onneksi hän istui silti paikoillaan; olisin tuntenut oloni ehkä hiukan apeaksi, jos hän olisi lähtenyt. Tämä oli nimittäin luultavasti ainoa mahdollisuuteni tutustua poikaan kunnolla, täysin valvotuissa olosuhteissa. Olimme pihalla, joka suunnassa oli muita oppilaita ja muutama opettajakin partioi tietyissä kulmauksissa. Jos tilanne kävisi tukalaksi, apu oli lähellä.
Pääni oli yhä hiukan alaspäin suunnattuna, kuin olisin tuijottanut maata. Nostin sitä kuitenkin hieman esiin, kurkaten arasti sivuotsatukkani alta pienen välimatkan päässä istuvaa poikaa. Hän ei näyttänyt lainkaan pelokkaalta. Ehkä minäkin voisin yrittää hiukan puhua hänelle - siis ihan vähän. Muutaman sanan. Jos siis uskaltaisin.

// vaihdan aikamuodon minä-muotoon, sillä mut täytyy nyt opetella sitäkin ^^ tästä se ei enää muutu tämän pelin aikana

Mun vihreänharmaat ja melko kirkkaat silmät siirtyivät hieman uteliaasti punatukkaista tyttöä kohti. Toinen oli todella peloissaan, mutta en alakaisi kysellä typeryyksiä. En yleensäkkään urkkinut ihmisten asioita, annoin niiden vain olla. Mutta jos moinen urkkiminen jotakuta auttaisi, se olisi eri asia. En kuitenkaan alkaisi kysellä turhia.
"Okei, kiva nimi. Hauska tavata" mä vastaan ja luon kasvoilleni hymyn, liikkumatta senttiäkään tyttöä kohti, saati sitten kätelläkseni. Toinenhan saisi raukka parka kohtauksen, enkä mä tosiaankaan sitä halunnut. Eli tuota siis pitäisi Shizuksi kutsua... se oli ok.
Mä ojensin toista jalkaani hieman eteenpäin, kunnes vilkaisin kenkääni ja sitten jälleen tyttöä, joka oli painautunut lähes kasaan vältelläkseen minua.

Toisen vastaus oli äkkipikainen, joten minä säpsähdin hieman. En ollut tottunut moiseen nopeaan vastailuun, mutta Shizu näköjään piti siitä. Mun kasvoille kohoaa huvittunut hymy, sillä mä tosiaan olisn pelästynyt toisen tempausta. "Se on hyvä. En siis ookkaa nii ahdistavan näkönen kun vois kuvitella" totean ääneen ja katson Shitzua hieman kysyvästi, odottamatta kuitenkaan toiselta vastausta.
Mun päässä alkaa pyöriä kysymyksiä. Miksi Shitzu oli noinkin paniikissa mun läsnäolosta ja noin vaisu? Yritän pitää kysymyksen mielessäni kurissa, kunnes siirrän katseeni maahan pariksi sekunniksi. "Millä luokalla sä muuten oot?" mä kysäisen ja luon tyttöön katseen, jolla mä en kuitenkaan painosta tuota vastaamaan, jos tuo ei siihen ollut valmis. Haluaisin tutustua tuohon hieman salaperäiseen tyttöön, vaikkakin vain kaverina. Hän vaikuttaa mukavalta, vaikka onkin hieman arka.

En tajunnut tätä. Miten Seigo pystyi käyttäytymään niin normaalisti? Hän kuullosti niin rehelliseltä sanoessaan 'hauska tavata', että aloin miltein epäillä lauseen todenmukaisuutta. Vaan ehkä normaali juttelu oli tavallista arkea normaaleille ihmisille, jotka muutenkin keskustelivat normaaleista asioista ja elivät normaaleja elämiään. Huokaisin syvään. Niin eivät minun asiani olleet.
Hapuilin katseellani kauas taivaan sineen, kuin yrittäen päästä pakoon tämänhetkistä tilannetta. Oli todella pelottavaa olla parinkin metrin päässä pojasta, joten yritin vain rauhoittua ajattelemalla mukavia asioita. Kuten vaikka sadetta! Ah, minä todella nautin täysin rinnoin viileistä pisaroista jotka putoilivat poskilleni ja kostuttivat hiukseni. Sateella oli myös ominaishajunsa - se oli sekoitus multaa ja raikkautta. Melko ristiriitaista, aivan kuten minäkin; pelkäsin nimittäin sateenropinaa. Naurahdin mielessäni. Ottikohan kukaan muu näin suuria ongelmia näin turhanpäiväisistä asioista?

Heräsin ajatuksistani pojan udellessa luokka- astettani. Säpsähdin pelokkaasti, yrittäen perääntyä vielä viimeiset millit mitä perääntymisenvaraa oli. Kohotin kuitenkin katseeni ja vein sen Seigoon päin. En voinut pakoilla poikia koko loppuelämääni. Minun tulisi itse tehdä jotain asian eteen, ellei psykiatrini siihen kyennyt. Saatoin tuntea, miten sisimpäni keveni kummasti - johtuiko se oma- aloitteisuuden puuskastani? Vai olinko repinyt rohkeutta jostain aineettomasta asiasta?
"1B... and you, Seigo-san?" Äsh. Vaikka olinkin äsken kuvitellut olevani jonkin sortin sankaritar, oli vastaukseni hyvin vaisu ja noteeraamaton. Ehkä en vain osannut olla näyttävä, tai jotain siihen suuntaan. Huokaisin hyvin syvään. Tällaista elämäni tosiaan oli. Ongelmia ongelmien perään, eikä hetkeäkään rauhaa.

// Sopiiko jos tungen mukaan Moen kanssa? :3

Luokan perällä istuva, vaaleahko hiuksinen tyttö katsoi tyhjän oloisena oppikirjaan, joka oli auki hänen edessänsä, pulpetilla. Tunti olisi kohta ohi ja pääsisi ulos haukkaamaan raitista ilmaa. Kaverien kanssa hengailemisen sijaan Moe, jolla ei juuri kavereita olekaan, haluaisi pästä tyhjentämään ajatuksensa. Opettaja käyskenteli ympäri luokkaa, tiukan näköisenä, eikä juuri kiinnittänyt huomiota Moeen, joka kuitenkin näytti lukevan hartaasti oppikirjan sivuja. Kohta kellot soivatkin, ja tyttö otti kirjan käteensä ja asetti sen mustaan, sievähköön koululaukkuunsa huolellisesti. Tuo asteli luokasta viimeisimpänä, vaitonaisena ja katsoen vähän alamäkeen, että tietäisi mihin astuisi. Hän kuuli käytävältä melua ja yhden tytön, luokaltansa, kiljuvan ja kiljuen juosten ulos koulun pihalle. Moe ei sen kummempia miettinyt, mitä ihmiset tekivät hänen ympärillänsä. Poikalauma asteli, suorastaan juoksi ohi, tyrkäten tytön kumoon. Hän tömähti lattiaa kohti kyljelleen, hänen kehonsa kun pieni oli ja tönäisy aika kova. Moe nousi sanaakaan sanomatta seisomaan, pudisteli punertavaa, lolitamaista mekkoansa pölystä ja nosti mustan laukkunsa olalleen. Hän huokaisi, nosti katsettansa ja katsoi suloisin, syvän sinisin silminsä ulko-oville päin ja jatkoi matkaansa. Äänet ja hälinä oli hieman hälventynyt ulos astuttua, sillä oppilaat olivat hajaantuneet ympäri pihaa. Äkkiä Moe tunsi kosketuksen olallansa ja poikien ääniä takaansa.
" Hei likka, pois tieltä, ellet halua turpaas. Tukit tien leveällä perälläsi. " Yksi ilkeästi puhuva poika sanoi, ja Moe kääntyi nyt kokonaan ympäri, nähden skeittareilta vaikuttavan poikanelikon, jotka virnuilivat tytölle. Nuo halusivat kiusoitella Moeta, sehän nyt selvää oli.
" Niin, voisit kuunnella ku sulle puhutaan. " toinen naurahti, tönäisten tyttöä terävällä kyynärpäällä. Tyttö otti askelia taaksepäin, poikien astellessa heitä vähintään puolta päätä lyhyempää tyttöä kohti. Moelle kohdistuvat pilkkailut jatkuivat hetken, kunnes tyttö aikoi ottaa hatkat. Hän ei ole sanonut sanaakaan, ennen kuin nuo lähes jahtasivat Moeta.
" Hei poijjaat, lopettakaa toi kiusaaminen. " vähän kauempaa kuuluva, tiukka ääni käski. Moe oli poikajengistä kauempana, jokainen oli kääntänyt katseensa tiukalta näyttävää opettajaa kohti. " On se lapsellista, kun lukiolaiset rupeavat kiusaamaan tuolla tavalla. Oppikaa tavoille. " naisopettaja sanoi, astellen poikia kohti jotka näyttivät ärsyyntyneiltä ja lähtivät sitten poispäin astelemaan, jättivät Moen näköjään rauhaan- vain opettajan tiukan käskyn ja katseen takia. Moe kumarsi nopeasti kiitokseksi hieman opettajallensa, ja lähtien astelemaan vastakkaiseen suuntaan. Hän oli jäänyt omiin maailmoihinsa, kun kohta kompastui suurehkoon kiveen, jota ei nähnyt nurmella.
" Augh .. " tyttö älähti, kaatuessa maahan ja huomaten koululaukkunsa läpän avautuneen ja kirjojen lentäen ulos laukusta. Hän rupesi keräämään nolostuneen näköisenä kirjojansa, kun huomasi edessänsä jonkun, joka ojensi yhtä kirjoista Moelle, ystävällisen näköisenä.

// Onko tämä peli nyt kokonaan kuollut..? 8<