Getting to know you better, Act 2

Koji kääntyi poikaa kohti osoittaen hiukan hymähtäen vasemmanpuolista käytävää. "Tuolla käytävän päässä. Siellä on myös puhtaita pyyhkeitä", hän sanoi, ja käänsi Jonathanille jälleen selkänsä. Poika kiitti hiljaa, ja lähti kävelemään toisen osoittamaan suuntaan. "Ah, oven lukko on sitten rikki. Älä huoli, en ole mauton tirkistelijä", Hokuto huikkasi äkkiä takaapäin. Ensimmäisen lauseen kuultuaan poika oli säpsähtänyt niin, että oli melkein kompastunut omiin jalkoihinsa. Eikä John oikein vakuuttunut opettajansa puheista. Pitkätukka kääntyi vielä katsomaan toisen ilmettä. Kojin virnistys ei ainakaan lieventänyt hänen epäilyksiään. Poika lähti jatkamaan matkaansa, ja pääsi pian oven taakse. Hän kurkisti sisään, ja totesi huoneen olevan oikea. Niinpä Jonathan astui sisään sulkien oven perässään. Lukkoon hän ei sitä laittant -mitä hyötyä siitä muka olisi ollut, jos se oli kuitenkin jo rikki.

Kalpeaa ihoa pitkin virtaava vesi tuntui pojasta ihanalta. Suihkun ropina täytti Jonathanin korvat peittäen tehokkaasti kerrostalon muut äänet. Peseydyttyään poika astui ulos suihkukopista vesihöyrypilven saattelemana. Hän etsi käsiinsä puhtaan pyyhkeen, kuivasi itsensä sen karkeaan pintaan. Lopuksi John pukeutui, ja lähti vielä hiuksiaan kuivaillen takaisin. Olikohan Koji jo syönyt? Nälkä vaivasi jo ainakin poikaa itseään. Hän käveli käytävää pitkin keittiötä kohti. Hokutoa ei näkynyt. Luultavasti -ja toivottavasti, hän oli mennyt pukeutumaan. Perillä keittiössä Jonathan katsahti lettulautasta. Kasa ei ollut huvennut viimenäkemästä. Se sai pienen pettymyksen tunteen läikähtämään pojan sisällä. Pitkätukka vetäisi yhtä tuolia selkänojasta kauemmas pöydästä, ja istuutui.

//Nonni. Taas jouduit odottamaan pitkään, eikä tule muuta kuin tätä samaa lyhyttä ja kökköä kuin aikaisemminkin... //

[[ No minulta saa aina tällaista mössöä lukea :B ]]

Vaikka en ollut suunnitellut peilikuvani tuijottamista, tajusin katsovani sitä jo toista minuuttia. Minä vain tuijotin itseäni, ilmekään värähtämättä ja silmät tyhjyyttä täynnä. Minun olisi pitänyt viimeistellä hiukseni geelillä tai vahalla, mutta jostain syystä olin jäätynyt paikoilleni. Ehkäpä mieleeni oli vihdoinkin hiipinyt tajuaminen kuluneista hetkistä - ehkä olin viimein ymmärtänyt, mitä olin todella eilen tehnyt. Ja jostain kumman syystä minua kuvotti oma kuvajaiseni.
"Hemmetti!" karjaisin kääntyen pois peilistä päin. Pitelin päätäni - haroin hermostuneesti hiuksiani ja lyyhistyin hitaasti lattialle. En kyennyt nousemaan sieltä. Istuin vain lattialla, nojaten seinään ja pidellen päätäni. Mitä olinkaan tehnyt? Perhana, hetki sitten kaikki oli kunnossa. Mutta nyt olin jollain tietämättömällä tavalla kohdannut todellisuuden, ja sen seurauksena omatuntonikin palasi. "Hän on vasta lapsi..." keinuin hiljaa paikoillani, mutisten omiani. Miten tämä iski mieleeni vasta nyt? Olin tiedostanut sen eilen, vielä tänä aamunakin - mutta tajusin asian vakavuuden vasta äsken. Miten tämä erosi muista kumppaneistani vuosien varrella? Ei niin mitenkään. Ei minulle yleensä merkannut mitään, oliko toinen osapuoli oppilas vai aikuinen. Silti jokin asia Jonathanin kohdalla häiritsi minua syvästi. Oliko minulla omatunnontuskia?

Päätin jättää hius- ja sänkiasiani sikseen ja lähestulkoon ryntäsin keittiöön. Kiristin hiukan kravattiani matkalla ja sain vihdoin laitettua silmälasinikin päähän. Kun huomasin Jonathanin istuvan pöydän ääressä, pysähdyin hetkeksi. Tuijotin häntä kuin omaa peilikuvaani, ehkä vielä ilmeettömämmin. Miten pääni oli näin pyörällä? Aivan kuin en voisi ajatella selvästi, saati toimia moitteettomasti. Halusin kuitenkin varmistua eräästä asiasta, joten päätin tehdä mitä minun täytyi.
Kävelin tyynesti pöydän tykö, aivan kuin mitään ei olisi pääni sisällä koskaan tapahtunutkaan. Epäonnekseni huomasin taas hiljaisuuden ottavan tilanteesta yliotteen, joten tyydyin vain huokaisemaan ja kurotin käteni kohti lautasia. Jonathanin lettupino oli oikein herkullisen näköinen, ja nappasinkin siitä pari omalle lautaselleni. Aloin syödä yhä hiljaisuuden saattelemana. Yllätyksekseni minun oli todettava lettujen olevan todella hyviä - en ollut odottanut näin herkullista makunautintoa. Tai sitten en vain itse osannut kokata, oli sekin syy.
Laskin aterimet pöydälle, lopettaen syömisen kesken. Tuijotin hetken alaviistoon pöytään päin, mutta kohotin katsettani vähitellen Jonathanin tasolle. Yhä hiljaista. Minun tulisi rikkoa se. "Rakastatko sinä minua?" kysyin lopulta hyvin vakavana. Minun oli pakko saada kuulla vastaus. Ehkä 'rakastaa' oli turhankin voimakas sana tässä vaiheessa, mutta jos pojalla oli minuun edes pieniä tunteita, pyyhkisi se tunnontuskani mennessään. Voisin nukkua yöni hyvin.

//Arrarrar! TAHTOO HALIA HOKUTOA!! *_______* //

Poika nojasi käsiinsä, ja tuijotti lettupinoa aivan kuin se siitä lähtisi kävelemään. Pyyhe retkotti vieläkin hänen olkapäillään. Pian alkoi kuulua nopeita läheneviä askeleita, ja Jonathan käänsi päätään äänen suuntaan. Hokuto ilmestyi keittiön ovelle solmiotaan parannellen. Hän laittoi vielä silmälasit päähänsä, ja jähmettyi äkisti paikoilleen nähdessään pitkätukan pöydän ääressä. Miksi moinen reaktio? Se ei ollut lainkaan pojan tunteman opettajan tapaista. John tuijotti hämmentyneenä ja hieman pelokkaanakin takaisin Kojin ilmeettömiin silmiin. "Mitä on sattunut? Ja johtuuko se minusta?", poika mietti. Hänen teki mieli kysyä asiaa, mutta ei uskaltanut. Painostavan hiljaisuuden vallitessa opettaja käveli tilanteeseen nähden ihan liian tyynesti pöydän luo. Hän huokaisi, ja ojensi kätensä lettupinoa kohti, otti pari lettua lautaselleen, ja alkoi syömään. Hiljaisuus kasvoi hetki hetkeltä ahdistavammaksi, ja kuristi Jonathanin rintakehää. Hänkin sieppasi lautaselleen letun alkaen vaiteliaana syömään. Pojan kieli oli turta, eikä maistanut mitään. Miksi toinen oli äkkiä tuollainen? Pitkätukka ei uskaltanut katsoa Hokutoon päinkään, vaikka tiesi toisen välillä vilkaisevan häntä itseään.

"Rakastatko sinä minua?" Kojin äkkinäinen kysymys leikkasi hiljaisuuden. Letunpala tipahti Jonathanin haarukasta, mutta hän ei huomannut tätä lainkaan. "Rakastatko sinä minua?", sanat pyörivät paikoilleen jähmettyneen pojan päässä. Oliko hän kuullut oikein? "Rakastatko sinä minua?" Pitkätukka kohotti katseensa opettajaan. Kysymys oli tullut pojalle kuin salama kirkkaalta taivaalta, eikä hän ollut valmistautunut vastaamaan siihen. Toinen näytti hieman huolestuneelta ja malttamattomalta -vai kuvitteliko hän vain. Mikä olisi oikea vastaus? Jonathan olisi halunnut vain vastata kieltävästi, mutta toisen ilme sai pojan miettimään tunteitaan tosissaan. Se olikin hankalampaa kuin hän oli odottanutkaan. Poika ei nimittäin ollut koskaan rakastunut. Näinollen hän vastasi todenmukaisesti: "E-en minä tiedä." Jonathan puri huultaan, ja jäi katsomaan toisen ilmeen mahdollista muutosta, tai mitä tahansa reaktiota.

[[ ANNAN LUVAN HALIA *_______* ]]

Pojan vastaus kolahti päähäni kuin suuri siirtolohkare. Minulla kesti hetki edes tajuta sanojen merkitys; se ettei Jonathan tiennyt tunteitaan. Oikeastaan olin jo alitajunnassani saattanut odottaa tällaista vastausta, mutta en vain jostain syystä halunnut uskoa sitä. Miksi? Miksi en halunnut uskoa sitä? Mieleeni hiipi pelko omista tunteistani. En kai vain ollut itse kiintynyt Jonathaniin liikaa näin lyhyessä ajassa? Nielaisin hermostuneesti. Ei se voinut niin olla. Enhän minä voinut rakastua. En ollut ikinä rakastanut ketään. Silti epäilys kalvoi sisintäni; jos kerran en rakastanut Jonathania, miksi halusin myöntävän vastauksen?
"Vai niin", sanoin hiljaa ja hiukan välinpitämättömästi. Saatoin vaikuttaa ulkoa päin nyt täysin normaalilta, hienostuneelta itseltäni - mutta kävin täyttä sotaa pääni sisällä. Eihän ihminen edes voinut rakastua näin lyhyessä ajassa, joten se oli täysin mahdotonta. Miksi edes välitin? Rakkaushan oli minun pelini. En ole koskaan hävinnyt, en ikinä. Silti Jonathanin vastaus kaikui yhä korvissani, kuin kertoen etten voisi koskaan todella saada häntä.

Nousin pöydästä hitaasti, ottaen mukaani lautaseni ja asettaen sen muutaman metrin päässä olevalle tiskipöydälle. Samalla vilkaisin lavuaaria - melkein täynnä. Voisin ruveta täyttämään astianpesukonettakin joskus. Vaan ei nyt. Katsoin olkani yli seinällä riippuvaa kelloa. Miten aika riensikään; oli nimittäin vähän yli puoli tuntia aikaa koulun alkuun. Ajaessa menisi matkaan noin kymmenen minuuttia. Ehkä voisin sittenkin aikani kuluksi siirtää astiat koneeseen.
Avasin koneen luukun, aloittaen astioiden nostamisen niille tarkoitettuihin telineisiin. Oikeasti en edes keskittynyt toimiini - mieleni harhaili yhä Jonathanin suunnassa. Ei hänen pitäisi erota näin paljon muista oppilaista! Miksi tein asiasta näin ison numeron? Olinhan jo alun alkujaankin aikonut vain pyöritellä häntä lähettyvilläni. En halunnut tästä mitään vakavampaa. Silti tunsin sisälläni... haikeutta? Vähintäänkin.

Jonathanin vastattua toisen kysymykseen valtasi hiljaisuus jälleen häikäilemättömästi tilan. Poika puraisi huultaan epähuomiossa niin kovaa, että lämmin veri tirskahti hänen suuhunsa. Oliko hän sittenkään vastannut oikein? "Vai niin", Hokuto lausahti hiljaa -jopa hieman välinpitämättömästi. Hän vaikutti jälleen omalta itseltään, mutta pitkätukka näki jonkin olevan yhä vinossa. Opettaja nousi verkkaisesti pöydästä, nappasi lautasensa mukanaan ja asetti sen tiskipöydälle. Lavuaari oli täynnä likaisia astioita. Koji ei näköjään tiskannut kovin usein. Kelloa vilkaistuaan opettaja alkoi täyttää tiskikonetta. Ilmeisesti hänellä ei ollut parempaakaan tekemistä. Jonathan käänsi katseensa poispäin, ja jatkoi vaiteliaana syömistä.

Syötyään annoksensa loppuun valkeatukkainen nousi seisomaan. Hän otti lautasensa, ja kääntyi kohti Hokutoa sekä tiskikonetta. Poika oli aikonut laittaa astiansa tiskikoeeseen, mutta hän tarttuikin sen sijaan ripeästi opettajansa käsivarteen. Se tuntui Jonathanista paidankin läpi lämpimältä. "Hokuto-san, pahviset nuudelikupit eivät kuulu tiskikoneeseen", pitkätukka sanoi huolestunut ilme kasvoillaan. Toinen todellakin oli omissa maailmoissaan. "Onko kaikki todella hyvin?", John varmisteli vielä pitäen huomaamattaan vieläkin kiinni Kojin käsivarresta.

//Hui kuinka lyhyt! Ja pahoittelen hyvin paljon autohitistä! Jos ei käy, niin muokkaa toki erilaiseksi :3 //

[[ Juu ei haittaa, repeilin täällä aika paljon :---D ]]

Olin taas aivan ajatuksissani vangittuna. Havahduin ainoastaan tuntiessani hellän kosketuksen kädessäni, mutta ei sekään saanut minua liikahtamaan. Jonathan kertoi, etteivät pahviset nuudelikupit kuulu tiskikoneeseen. "Mit-?" Aloitin jo kysymään, kunnes käänsin katseeni käteeni. Mitä ihmettä nuudelikuppi teki käsissäni? Läimäisin sen välittömästi pöydälle, aivan kuin se ällöttäisi minua. Katsoin Jonathania, aivan sanattomana. Poika uteli vielä myötätuntoisena, olinko kunnossa. Ei. En ollut kunnossa. Pääni oli sekaisin, kiitos hänen.
Annoin hänen pitää vielä kiinni kädestäni - oikeastaan minulla ei ollut aikomustakaan ravistella itseäni irti. Tai oikeastaan pidin Jonathanin pehmeästä kosketuksesta, vaikkakin vain paidan läpi. Se tuntui rauhoittavalta, ja sitä kaipasinkin. Mieleni kävi ylikierroksilla. Mitä minun pitäisi vastata? Jonathan ei ollut tyhmä. Pelkkä 'ei tässä mitään' tuskin menisi läpi. Vein vapaan käteni otsalleni, pidellen päätäni ja kyyristyen hiukan. En vain tiennyt mitä tehdä. Tilanne oli niin epätoivoinen, että päädyin lopulta ainoaan ratkaisuun johon sillä hetkellä kykenin. Päätin kertoa totuuden. Vaikka en ollutkaan varma, oliko se totuus.

Vihdoin irrotin käteni Jonathanin otteesta, kääntäen tälle selkäni. En halunnut katsoa häneen suoraan, tai sitten en vain pystynyt siihen. Perhana, olin halunnut vain rauhaisan aamun ennen kouluun lähtöä. Ja nyt minun piti tiedostaa omat tunteeni - vielä kauheampaa, minun piti tunnustaa ne jollekin. En ikinä ole ollut vastaavanlaisessa tilanteessa. Olen... olen Koji Hokuto. En ole ikinä tunnustanut kellekään. Nielaisin hermostuneesti, pyyhkien pienen hikipisaran otsaltani.
"Ei. Kaikki ei ole hyvin." Aloitin hiukan vakavalla äänensävyllä, mutta tunsin miten ääneni murtui koko ajan hauraammaksi. Se oli melkein rikkoutumispisteessä. Vilkaisin poikaa olkani yli, ilmekään värähtämättä. Nyt se tapahtuisi. Kaikki tai ei mitään. "Sillä minä olen saattanut rakastua sinuun." Sanojani seurasi pitkä hiljaisuus. Saatoin kuulla seinäkellon tikityksen valtavana jumputuksena pääni sisällä. Sydämeni löi nopeasti. Tämä hiljaisuus oli liikaa - se ajoi minut hulluksi.

[[ prkl tätä oli vaikea kirjottaa DD: ]]

//Otinpa viimein itseäni niskasta kiinni, ravistin kunnolla, ja tulin tänne kirjoittamaan. Oli hieman hankalaa löytää aikaa, mutta toivottavasti tästä tulee edes jotenkin luettavaa...//

"Mit-?", Hokuton suusta pääsi ennenkuin hän tuli vilkaisseeksi käteensä. Pahvinen nuudelikuppi läimähti saman tien pöydälle. Aivan kuin mies olisi pitänyt sitä jollain tavalla hyvinkin vastenmielisenä. Hän oli kääntynyt katsomaan Jonathania mitään sanomatta. Se sai pojan tuntemaan olonsa hieman vaivautuneeksi, mutta hän oli silti kysynyt oliko toinen kunnossa. Pitkätukka tosin sanomattakin jo tiesi, ettei toisella ollut kaikki hyvin. Kesti jonkin aikaa, ja Koji pysyi hiljaa. Pojan mustat silmät tarkkailivat toista huolestuneina, mutta samalla myös uteliaina.

Hokuto irrottautui pitkätukan otteesta kääntäen tälle samalla selkänsä. Jonathan oli jo melkein unohtanut pitävänsä kiinni toisen käsivarresta, ja nolostui tajutessaan asian. Hän painoi katseensa maahan, mutta jäi kuitenkin kuuntelemaan, jos opettaja vaikka viimein alkaisi puhumaan. Pitkätukalla oli tunne, että Kojin selitys tulisi olemaan hieman pidempi. Poika odotti malttamattomana. Häntä kuitenkin hämmensi oma kiinnostuksensa toisen vastaukseen. Opettaja nielaisi äänekkäästi, mikä sai Jonathanin höristämään korviaan. "Ei. Kaikki ei ole hyvin", Hokuto aloitti vakavan kuuloisesti, mutta ääni mureni kuin hauras lasi lauseen lopussa. Valkohiuksinen ei huomannut toisen vilkaisevan häntä, sillä piti vieläkin katseensa varpaisiinsa suunnattuna. "Sillä minä olen saattanut rakastua sinuun", Koji lopetti. Jonathanin aivojen piti kelata jonkin aikaa toisen sanoja ennenkuin ne saivat rekisteröityä niiden merkityksen. Pojan suhteellisen ilmeettömille kasvoille nousi ensin epäuskoinen ilme. Sitten ne lehahtivat tulipunaisiksi, ja lopuksi tavallistakin valkoisemmiksi. Pitkätukan pää oli poksahtaa niistä kaikista ajatuksista, pakosuunnitelmista ja tunteista. Helpotus, pelko, epäusko, onni... Voitonriemu? Odottamaton (ja ensimmäinen) rakkaudentunnustus oli pistänyt liikkeelle jättimäisen hyökyaaltoaallon pojan mielessä, ja se tuntui hukuttavan hänen koko tietoisuutensa. Aallon kuohunta soi valkotukan korvissa käskien sanomaan edes jotakin!

Jonathan avasi suunsa aikomuksenaan vastata jotakin järkevää, mutta puheen sijaan sieltä kuuluikin vain onneton, kovaääninen vingahdus. Poika peitti nopeasti leipäläpensä kämmenellään, ja punastui jälleen. Onneksi hänen sydämensä sentään vielä vaikutti toimivan.

//Yritin muuten monesti tähän vastata, mutta aina ne jotenkin 'mystisesti' katosivat isän vallatessa koneen...//