Getting to know you better, Act 2

[[ Tämä on siis jatkoa edelliseen, Wonwoo tänne edelleen ~ ]]

Koji Hokuto

Ajoin hiljaa pois päätieltä, kaartaen loivasti tutulle kotikadulleni. Sade - joka oli äsken tuulilasiin ropissut - laantui vihdoinkin hieman. Sade ei siis lakannut, mutta hiljeni lähes miellyttäväksi tihutukseksi. En kyllä itse sateesta sen enempää perustanut, mutta joku toinen saattoi niin tehdä. Minulle sade oli lähinnä sitä itseään, ei mitään muuta. Joillekin se oli taivaan itkua, toisille vettä joka huuhtoi murheet pois harteilta. Typeriä vertauksia typeriltä ihmisiltä.
Hiljensin vauhtia entisestään ja katsoin ympärilleni. Toisen kadun vanha rouva ulkoilutti koiraansa, mutta muita ei tiellä näkynyt ollenkaan. Se oli hiukan masentava näky, vaikka en pitänytkään asuinaluettani masentavana. Se oli täydellinen; ottaen tietenkin huomioon sen, että asuin halpavuokraisessa yksiössä kerrostalon alimmassa kerroksessa. Sellaisen talon ympäristöltä ei vain voinut odottaa paljoa.

Parkkeerasin autoni minulle varattuun parkkiruutun. Sammutin sen ja käännyin katsomaan yhä peloissaan olevaa Jonathan- lokkia. Vaikka hän olikin eläinhahmossaan, oli pojan kasvoilla silti havaittavissa puhdas ja avoin pelko. Hän oli varmaankin kuullut minusta liikkuvia huhuja - ei sillä, etteivät ne olisi totta. Sillä nehän olivat. Huhut tosin vääristyivät aina hiukan matkalla, ainakin olen itse kuullut minusta nimityksen 'perverssi'. Miten vulgaaria. Intiimiys ja pervous ei ole alkuunkaan sama asia, joten siksi minua ihmetyttää, miten yhä useammat oppilaat luokittelevat minut siihen sarjaan.
"Usko pois, en aio satuttaa sinua. Haluan vain... sanotaanko vaikka, keskustella." Sanoin Jonathanille ja nappasin tämän hellästi käsivarsilleni, poistuen hitaasti autosta. Otin luonnollisesti myös pojan vaatteet mukaan, enhän halunnut herättää epäilyksiä. Lukitsin autoni ja sujahdin sisään kerrostalon ulko- ovesta, kavuten pienet portaat omalle ovelleni. Paikka oli kyllä varsin nuhjuinen, minun ovessani ei ollut edes nimikylttiä. Muiden kerrostalojen asukkaiden asunnoista poiketen omassani oli silti tyyliä. Se oli sisältä varsin moderni, hienostunut. Aivan kuten minä.
Astuin sisään ja laskin Jonathanin varovasti lattialle. Sen jälkeen suljin oven, käännyin takaisin poikaan päin ja jäin tuijottamaan häntä hetkeksi. "Toivon, ettei muodonmuutoksesi kestä liian kauaa. Muutoin joudun varmaankin majoittamaan sinut yöksi." Sanoin samalla kävellen pienen yksiöni keittiötiloihin, kaivaen esiin kaksi kuppia. Vaikka Jonathanille tilanne saattoi tuntua tällä hetkellä hyvin epämukavalta, kaakao varmaankin rentouttaisi tämän ajatusten juoksua. Tuntui hyvin oudolta, tämä yksinpuhelu nimittäin. Vaan eihän Jonathan kauhean puhelias normaalisti ollutkaan.

[[ Diudiu, taas hittiä. : DD Ja sanon nyt tähän alkuunsa, etten suostu kirjoittamaan K18- materiaalia. Sen läheltä liippaava on ok, mutta totiset sänkypuuhat jätän osaavimmille ropettajille. : ) ]]

//Juu, sama täällä :3 //

Tasainen auton hurina ja sateen rauhoittava ropina olivat melkein tuudittaneet pojan uneen. Vain alitajunnassa takova hermostuneisuus oli pitänyt tämän hereillä. Lokki oli pitänyt silmällä ajamiseen keskittyvää opettajaa melkein koko matkan ajan. Olihan tuo oikeastaan hyvin komea... Jonathan pudisti päätään. Mitä ihmettä hänkin nyt ajatteli!? Ja vieläpä tässä tilanteessa! Merilintu tunsi vauhdin hiljenevän entisestään. Samalla auto kaartoi toiselle tielle. Pian Koji jo parkkeerasi autonsa, ja sammutti sen. Nyt hän kääntyi kohti lokinhahmoista poikaa, jonka kasvoille levisi taas pelästynyt ilme. "Usko pois, en aio satuttaa sinua. Haluan vain... sanotaanko vaikka, keskustella", tämän pehmeä ääni vakuutteli. Sitten opettaja ojensi kätensä toista kohti, ja otti tämän hellästi syliinsä. Hitaasti autosta poistuen Koji nappasi mukaansa myös Jonathanin vaatteet, mistä poika oli hyvin kiitollinen.

Opettaja asteli kerrostaloon merilokki sylissään. Poika tunsi toisen miellyttävän tuntuisen ruumiinlämmön. Kojin asunnolle ei ollut pitkä matka, se oli näet alimmassa kerroksessa. Ovi aukesi, toinen kantoi Jonathanin sisään, ja asetti tämän varovasti lattialle. Jotenkin poika tunsi olonsa lemmikiksi, jonka uusi isäntä oli juuri tuonut uuteen kotiin. Hän antoi mustien silmiensä katseen kiertää ympäri huonetta, mutta opettajan tuijotus jäi tältä huomaamatta. Asunto oli sisustettu tyylikkäästi. Moderni ja hienostuneen säväyksen saanut koti sopi oikein hyvin kuvataiteen opettajalle. "Toivon, ettei muodonmuutoksesi kestä liian kauaa. Muutoin joudun varmaankin majoittamaan sinut yöksi", Koji sanoi. Jonathan käänsi katseensa toista kohti, vain nähdäkseen toisen katoavan keittiötiloihin. Poika olisi palavasti halunnut puhua. Sanoa ettei hän vaivaisi toista liian pitkään. Etenkin opettajan sanavalinnat vaivasivat tätä. 'Toivon', ja 'joudun'. Aivan kuin Koji ei äkisti olisikaan halunnut Jonathania kotiinsa. Mutta vasta äsken hän suorastaan kidnappasi tämän! Tilanne hämmensi poikaa, eikä tämä oikein tiennyt olivatko asiat kehittymässä parempaan vaiko huonompaan suuntaan. Keittiöstä leijuva ihana kaakaon tuoksu kiinnitti Jonathanin ajatukset. Poika ei ollut mikään invaliidi, eikä halunnut myöskään tulla kohdelluksi kuin sellainen pelkän eläinmuotonsa takia. Niinpä tämä levitti siipensä, ja lehahti pieneen keittiöön. Hän laskeutui pehmeästi yhdelle tuolille, ja katseli siitä opettajaansa. Poika tunsi olonsa turvallisemmaksi lokkina, muttei osannut sanoa milloin muuttuisi takaisin. Koska jos ajoitus olisi vähänkin väärä, oli Jonathanilla inhottava tunne siitä että Koji hyökkäisi tämän kimppuun kuin villipeto. Merilintua harmitti suuresti ettei hän osannut vielä kunnolla hallita muutoksiaan suunataan tai toiseen.

Katsahdin hiukan olkani yli, kun kuulin lokin siipien suhahtavan huoneen poikki keittiöön, missä minäkin parasta aikaa olin. En silti kiinnittänyt poikaan enempää huomiota, vaan keskityin kaakaon keittämiseen. Pian olinkin saanut valmiiksi kaksi höyryävää, tuoksuvaa kaakaokupillista ja kannoin ne pieneen pöytään. Tilasta ei ainakaan vielä ollut puutetta, mutta se voisi muuttua Jonathanin muuttuessa takaisin. Tämä palauttikin mieleeni, että minun tuli mainita eräästä asiasta.
"Vaatteesi ovat yhä tuolla eteisessä. Kun tuntuu siltä, että alat muuttua takaisin, ole hyvä ja mene niiden luo. Vaikka minä niin paljon nauttisinkin alastomasta miehestä asunnossani, en ole täysin moraaliton." Sanoin taas huulet aistikkaassa kaaressa. Istuin rennosti omalle tuolilleni ja nappasin kupin käteeni. Kaakaon sulokas tuoksu leijaili nenääni. Itseasiassa nautin kaikista ei-alkoholipitoisista juomista suuresti. Asiaan saattoi myös vaikuttaa huono viinapääni, mutta en kyllä rehellisesti sanottuna tykännyt esimerkiksi viinin mausta. Kahvi ja tee passasivat minulle mainiosti.

Katselin tuolilla istuvaa poikaa eläinhahmossaan, lievästi hymyillen. Hänen muuttumisensa oli todella harmillista - toisaalta, jos niin ei olisi käynyt, olisin saattanut tehdä tekoja joita joutuisin katumaan myöhemmin. En halunnut ajautua sellaiseen tilanteeseen, ei kukaan täysjärkinen ihminen haluaisi. Katumus oli pahinta, mikä saattoi ihmismieltä piinata. Tosin omalla kohdallani ei näin suurta ongelmaa ollut, enhän minä juuri koskaan potenut omatunnon tuskia tai mitään sen suuntaista.
"Ja pidä kiirettä, ole hyvä. Kaakaosi jäähtyy." Lisäsin hymyillen. Tällä kertaa hymyni oli ystävällinen, lähes aidon tuntuinen. Ei minun täytyisi kaikkea energiaani purkaa turhautuneisuuteeni. Poikahan muuttuisi vielä takaisin, joten minulla oli hyvää aikaa telmiä tämän kanssa peräti iltaan saakka. Koulullekin oli jonkin verran matkaa, joten nuorukaisen pitäisi kaiketi turvautua kyytiini.

Lokki katseli opettajan puuhailua. Pian toinen jo kantoikin kaksi höyryävän kuumaa kaakaokupillista pieneen pöytään. "Vaatteesi ovat yhä tuolla eteisessä. Kun tuntuu siltä, että alat muuttua takaisin, ole hyvä ja mene niiden luo. Vaikka minä niin paljon nauttisinkin alastomasta miehestä asunnossani, en ole täysin moraaliton", Koji mainitsi huulet aistikkaaseen hymyyn kaartuneina. Jonathan nyökkäsi vastaukseksi. Jotenkin hän oli jo jokseenkin tottunut toisen puhetapaan, vaikkakin meni vieläkin aavistuksen hämilleen. Toinen istui alas omalle tuolilleen, ja nappasi mukin käteensä. "Ja pidä kiirettä, ole hyvä. Kaakaosi jäähtyy", hän lisäsi vieläkin hymyillen. Tällä kertaa hymy oli kuitenkin aidosti ystävällisen näköinen. Siitä ei huokunut minkäänlaisia taka-ajatuksia. Jonathan katsoi mukiinsa. Poika ei ollut koskaan juonut mitään lokkihahmossaan -niin hassulta kuin se kuulostikin. Niinpä hän ei ollut aivan varma miten toimia. Tämä kuitenkin upotti nokkansa lämpimään juomaan, ja heitti päätään lintumaisesti taaksepäin nielaistessaan. Kaakao lämmitti tämän kurkkua. Sen makean pehmeä maku jäi vielä lokin kielelle. Poika hymyili niin hyvin kuin vain linnunhahmoisena pystyi, ja kauhaisi sitten lisää juomaa nokallaan.

Äkkiä Jonathan säpsähti. Tämä käännähti, ja levitti siipensä niin nopeasti että pari valkeaa sulkaa irtosi. Ennenkuin sitä ehti kunnolla huomatakaan, poika oli jo lennähtänyt ulos keittiöstä. Tämä ei kuitenkaan ehtinyt aivan eteiseen asti. Merilintu iskeytyi lattiaan kesken lennon. Iso savupölähdys peitti tämän. Pian sieltä kurotti kalpea käsivarsi, joka hapuili vaatteitaan. Heti kun tämän sormet osuivat myttyyn, poika vetäisi ne nopeasti luokseen. Kun savupilvi haihtui, sieltä paljastui Jonathan, joka vielä riuhtoi mustaa T-paitaa päällensä. Omaksi onnekseen Jonathan oli jo ehtinyt saada housut jalkaansa. Tämä pysähtyi huomatessaan pilven kadonneen, ja katsahti Kojiin. Poika oli kuin siipirikko lintu ketulle -naurettavan helppo saalis. Lisäksi tämä oli suorastaan vastustamattoman viattoman näköinen hulestuneisuus mustissa silmissä kiiltäen.

[[ WARNING. major kökköyttä luvassa. Ja taas lopussa pientä hittiä :d ]]

Katsoin lokkipoikaa hiukan hymyillen, pää nojaten käteeni. Tämä näytti juovan kaakaotaan hiukan vaivalloisesti, luultavasti ei ollut tottunut siihen eläinhahmossaan. Itse en voinut edes kuvitella niitä vaikeuksia, mitä oppilailla oli eläinten muodoissa. Olinhan käynyt kaikki opintoni Yokohamassa - minua ei oltu siunattu muuttumisen taidolla. Toisaalta, tuskin siitä kyvystä olisi minulle mitään hyötyä. Huvittavaa se olisi, mutta täysin hyödytöntä. Suljin silmäni ja otin taas kulauksen kaakaostani. Havahduin kuitenkin siihen, kun kuulin lokin suhahtavan keittiöstä pois. Virnistin itsekseni; vihdoinkin. Onneksi ei tarvinnut odottaa kauempaa.
En noussut paikaltani, käännyin vain savupilveä kohti mairea hymy kasvoillani. Oikeasti olisin voinut vaikka nauraa ilosta; sen verran tärkeää tämä minulle oli. Lokin muoto oli rajoittanut suunnitelmiani hyvin paljon, vaan ei enää. Jonathan oli miltein avuttomampi ihmisenä, eikä lokkina. Hiukan säälittävää, tosin ei minun luultavasti tarvitsisi siitä pojalle edes mainita. Oletin hänen tietävän ujoudestaan aivan tarpeeksi.

Olin suunnitellut paikoillani pysymistä, muutama kaunis sana sinne tänne ja kaikki palautuisi normaaliksi. Jonathanin tunteet minua kohtaan heräisivät ja sinetöisimme kaiken yhteisellä yöllä. Mutta, kuten tavallista - mikään ei mennyt niin kuin suunniteltiin. Jäin tuijottamaan savun keskeltä paljastuvaa poikaa silmät suurina ja suu aavistuksen verran auki. Kaakaokuppini putosi näpeistäni ja rojahti pöydälle. Höyryävä juoma levisi suureksi lammikoksi, tippuen hiukan lattialle. En välittänyt. Tuijotin vain Jonathania.
Miten kukaan olisi voinut vastustaa tuota näkyä? Jonathan oli tuotu minulle kuin tarjottimella. Niin avuton, viaton ja puhdas. Hänen katsettaan kuvasi parhaiten sana pelko - se ruokki himoani yhä entisestään. Ei, en vain halunnut tehdä hänestä syntistä. Halusin tehdä hänestä minun syntiseni. Inhosin nähdä hänet noin enkelimäisenä olentona, joten minun oli pakko pudottaa hänet omalle tasolleni. Nousin välittömästi seisomaan ja kävelin hitaasti paitaansa riuhtovan pojan luo. Kumarruin tämän tasolle, vieden kasvoni aivan tämän omien lähelle. Samalla tartuin myös tämän toiseen käteen, estäen paidan alas vetämisen. "Vaatteet eivät pue sinua." Sanoin virnistäen, vieden kasvojani yhä lähemmäksi. Saatoin tuntea pojan pelokkaan hengityksen kasvojani päin. Minä nautin tästä tilanteesta.

//Tuo oli kaukana kököstä! Eikä tuommoinen hitti haittaa :3 //

Opettaja jäi tuijottamaan puolipukeista poikaa siniset silmät suurina ja suu raollaan. Kaakaokuppi luiskahti tämän käsistä, ja tippui pöydälle. Höyryävä juoma levisi pöydälle, ja valui noroina myös lattialle. Poika mietti mistä nyt tuuli. Oliko tapahtunut jotakin erityisen kummallista? Hän ei olisi koskaan osannut kuvitella opettajallaan tuollaista ilmettä tai reaktiota. Jonathan oli itsekin jähmettynyt aloilleen, ja katsoi kysyvästi toista takaisin epäluuloinen ilme kasvoillaan. Koji nousi seisomaan, ja lähti hiljaa kävelemään pojan luo. Tämä puolestaan havahtui, ja alkoi jälleen kiskomaan paitaa päälleen. Niin kiireellä, ettei edes huomannut sen olevan aivan väärin päin. Äkkiä Koji olikin jo valkotukan luona. Hän kumartui alas, ja tuli aivan lähelle toisen kasvoja. Samalla opettaja tarttui Jonathanin käteen estäen paidan alas vetämisen. "Vaatteet eivät pue sinua", tämä virnisti, ja vei kasvojaan yhä lähemmäs pojan omia. Jonathan tunsi toisen lämpimän hengityksen. Häntä pelotti, muttei ihme kyllä niin paljon kuin olisi voinut luulla. Pitkätukka puri huultaan. Niillä oli vielä hieman kaakaota. Jonathan katsoi huolestuneesti Kojia. Se hetki tuntui tästä ikuisuudelta. Pojan ajatukset olisivat halunneet lähteä harhailemaan, mutta hän onnistui pitämään ne jokseenkin kasassa.

//Kamalan lyhyt, mutten keksinyt mitään jatkoakaan T ____ T //

Mikään, siis ei mikään sana pystyisi kuvaamaan Jonathanin ilmettä. Poika näytti siltä, kuin olisi kuoleman kielissä tai pahuuden vangitsema. Ehei, tilanne oli paljon pahempi. Jonathan oli minun vangitsema. Hän ei pääsisi pakoon - yrittää poika toki voisi, mutta en luovuttanut ikinä helpolla. Ja rehellisesti sanottuna, pidin hiukan vastustelevista uhreista. Se herätti minun sisäisen eläimeni.
Hetkeen en tehnyt mitään. Nautin vain tilanteesta; Jonathanin järkyttyneestä ilmeestä ja siitä mitä tuleman piti. Lähennyin häntä kohti yhä entistä enemmän, melkein kyyristyen pojan ylle. Jouduin jo nojaamaan lattiaan käteni varassa. Kasvojemme välillä oli enää muutama sentti - minun olisi helppo varastaa pojalta suudelma. Vaan jostain syystä halusin leikkiä vielä hetken verran. Vein oikean etusormeni pojan huulille, ottaen sen päähän tipan kaakaota. Sitten vein sormen omille huulilleni ja nuolaisin tipan hitaasti, niin viettelevästi kuin suinkin osasin. "Mmm... herkullista..." Kuiskasin hiljaa, ilme yhä maireammaksi muuttuen. Olin hetki hetkeltä varmempi siitä, että halusin tämän pojan. Eikä Jonathanilla olisi siinä asiassa lainkaan vastaansanomista.
Kasvoilleni levisi taas se tyypillinen virne. Katsoin suoraan pojan silmiin - ne olivat kauniin. Niin syvät ja viattomat. "Sanohan, Jonathan-kun... onko kukaan koskaan suudellut sinua?" Kysyin elegantisti, vaikka katseeni kertoi silti minulla olevan syntisiä aikeita.

[[ No näistä nyt tulee tällasia lyhkäisiä. Ei sille voi mitään. : DD ]]

//Näin taitaa olla... //

Koji lähestyi poikaa niin, että melkein jo kumartui tämän ylle. Itseasiassa hänen piti jo ottaa käsillään tukea lattiasta. Jonathan puolestaan nojasi kyynärvarsiinsa. Asento ei ollut tälle kovin mukava, ja hän olisikin halunnut vain rojahtaa lattialle. Poika kuitenkin tunsi näin olonsa hieman turvallisemmaksi kuin kokonaan lattialla makaamalla. Sehän olisi ollut kuin merkki antautumisesta. Kojin etusormi painui kevyesti pitkätukan huulille pyyhkäisten siitä pisaran kaakaota. Tämän jälkeen hän vei sormen omille huulilleen, ja nuolaisi tipan hyvin hitaasti. "Mmm... herkullista...", silmälasipäinen kuiskasi. Tämän ilme muuttui yhä vain maireammaksi. Hän katsoi suoraan pojan mustiin silmiin. "Sanohan, Jonathan-kun... onko kukaan koskaan suudellut sinua?", opettaja kysyi elegantisti. Tämän katseesta näki ettei hänellä ollut taaskaan hyvät mielessä. "Mitä se sinulle kuuluu?", Jonathan esitti töykeän vastakysymyksen, muttei onnistunut kuulostamaan kovinkaan vihaiselta. Enemmänkin äänessä kuului hätäännys. Samalla pitkätukka yritti työntää toista kauemmas kyynärvarrellaan.

Naurahdin pojan esittämälle vastakysymykselle. Se oli niin ennalta- arvattava, aivan kuin veljeni olisi sen esittänyt. Melko pitkälti ajateltuna Jonathan saattoi muistuttaakin Tadahiroa. Vain hiukan - muutoinhan minun pitäisi myöntää haluavani veljeni itselleni. Enkä halunnut. Tadahiro oli minun veljeni, herran tähden. Jos ikinä satuttaisin häntä, en antaisi sitä koskaan itselleni anteeksi. En koskaan.
Jonathan yritti epätoivoisesti työntää minua kyynerpäällään kauemmaksi - painosanalla epätoivoisesti. En liikkunut mihinkään. Näinkö köyhät pojan konstit olivat? Virnistin enemmän, nyt paljastaen suoran hammasrivini. Lukitin taas katseeni Jonathanin kasvoihin, vielä lähestyen. "Voi Jonathan-kun, millaista töykeyttä. Minähän vain esitin harmittoman kysymyksen." Sanoin teennäisen loukkaantuneesti, vaikka oikeasti pojan sanat eivät tuntuneet missään. Hänhän oli vain hätääntynyt ja epävarma tilanteesta, siinä kaikki.
"Mutta vastauksena äskeiseen, asia kuuluu minulle. Pitäähän minun tietää, kuinka monennen suudelman sinulta nyt vien." Sanoin äkisti, enkä turhia odotellut pojan vastausta. Painoin huuleni hänen omilleen - suudelma oli hellä, mutta halusin tehdä siitä intiimimmän. Silmäni kapenivat viiruiksi, minun heittäytyessä tunnelmaan. En katsonut miten Jonathan reagoi, mutta aavistin, että hän yrittäisi pian pyristellä irti. Minun täytyi siis tehdä siirtoni nopeasti. Vein kieleni tämän huulille, kuin pyytäen lupaa entrata sisälle. Jos minä jotain osasin, niin suudella.

[[ Voi ei, miten musta tuntuu että tää ylittää jopa tuon hittiluvan? XDD ]]

//Ei ylittänyt ^^ //

Toinen ei liikahtanutkaan Jonathanin yrittäessä työntää tätä kauemmas. Tilanne oli turhauttava ja pelottava. "Voi Jonathan-kun, millaista töykeyttä. Minähän vain esitin harmittoman kysymyksen", Kojin teennäisen loukkaantunut ääni sanoi. Opettajan suu oli vieläkin virneessä hänen lähestyessä pitkätukkaa. "Mutta vastauksena äskeiseen, asia kuuluu minulle. Pitäähän minun tietää, kuinka monennen suudelman sinulta nyt vien", Koji lausui äkisti. Vastausta odottelematta hän painoi huulensa Jonathanin omille. Pojan mustat silmät revähtivät yllätyksestä ammolleen. Kyllähän hän periaatteessa oli osannut tätä odottaa, muttei vaan ollut ehtinyt valmistautua henkisesti. Kaiken kukkuraksi tuo mieheltä saatu suudelma oli pojan ensimmäinen! Poikaa pelotti -erityisesti se, ettei Kojin suuteleminen tuntunutkaan niin kamalalta kuin mitä hän oli kuvitellut. Jonathan puristi silmänsä tiukasti kiinni. Äkisti hän tunsi toisen kielen pyrkivän suuhunsa. Silkasta säikähdyksestä poika raotti huuliaan, ja samassa tajusi sen olleen todella tyhmää. Lisäksi Koji saattoi tajuta tuon aivan väärin. Jonathanin kalpea kämmen oli tarttunut toisen paidan selkämykseen, ja rutisti kangasta kuin hukkuva oljenkortta.

Poika raotti suutaan varovasti. Olin hiukan yllättynyt, miten nopeasti hän antautui minulle - olin kuvitellut jonkinlaista taistelua, tai ainakin suun visusti kiinni pitämistä. Sen sijaan Jonathan oli avannut sen, antanut minulle luvan syventää suudelmaa. Niin minä teinkin. Pyrin yhä syvemmälle, silmäni vihdoin kiinni painuen. Vein toisen käteni Jonathanin takaraivoa tukemaan, ja samalla estäen tämän mahdollisen karkausyrityksen. Se teki myös minulle suutelemisesta helpompaa. Dominoivana osapuolena aloin hitaasti kellistää Jonathania lattialle makaamaan, niin että pääsini itse päälle.
Vihdoin erkanin suudelmasta. Jäin silti katsomaan poikaa alapuolellani, omahyväinen virne kasvoillani. Olin onnistunut. Jonathan ei pääsisi enää pakoon, ja kaiken lisäksi, hän oli tuntunut nauttivan minun suutelemisestani. Se oli kuin unelmieni täyttymys - pian tämä enkeli lankeaisi kuolevaisten tasolle, hän lankeaisi minun kanssani. Minun tulisi silti odottaa hiukan, ehkä viikkokin. Jonathan oli luultavasti liian pelokas etenemään seuraavalle pesälle, enkä halunnut säikyttää häntä pois luotani. Minulla oli kuitenkin koko elämä aikaa, kyllä minä hänet petiin joskus saisin. Kukaan ei voinut vastustaa minua.
"Joten", aloitin hiukan karkealla kuiskauksella, silmät kiinnittyen Jonathanin omiin. "Kuinka mones?" Kysyin viitaten suudelmaan.

Koji käytti häikäilemättä hyväkseen pitkätukan varomattomuutta, ja syvensi suudelmaa. Poika ei voinut mitään. Pian hän tunsi toisen asettavan kätensä tukemaan takaraivoaan. Nyt tämä ei pääsisi pakoon. Koji kellisti hitaasti poikaa kokonaan lattialle, ja jäi itse tämän yläpuolelle. Suudelma maistui suklaalta. Pitkätukan kieli liikkui toisen oman mukana kuin itsekseen. Vihdoin toinen erkani rajusta suudelmasta. Punastunut poika käänsi päänsä poispäin, ja peitti suunsa kämmenselällään. "Joten", toinen aloitti kuiskaten, "Kuinka mones?" Jonathan oli hetken hiljaa. Tämän silmät kaventuivat aavistuksen. "...Ensimmäinen...", poika vastasi viimein, ja piti yhä kättä suunsa edessä. Hän pystyi kuvittelemaan liiankin hyvin kuinka Kojin ilme muuttuisi voitonriemuiseksi ja omahyväiseksi. Pitkätukkaa ärsytti oma heikkoutensa ja se, miten helpoksi se kaiken toiselle teki. Lattia oli kylmä ja kova. Se tuntui pahalta Jonathanin paljasta selkää vasten. "Tuota... Jos pakolla aijot jotakin tehdä, etkö olisi voinut valita jotakin parempaa alustaa?", pitkätukka kysyi hiljaa ja toisen katsetta edelleen vältellen. Kysymys varmasti kuulosti tyhmältä ja hassulta, ainakin pojan mielestä.

'Ensimmäinen', poika oli vastannut hyvin nolostuneena. Kasvoni muuttuivat heti hiukan vaikeasti luettaviksi; olin tyytyväinen itseeni ja saavutukseeni, mutta jatkoin silti Jonathanin katsomista huulet loivassa yläkaaressa. Olin onnistunut tavoitteessani. Kuten oletinkin, suudelma oli Jonathanin ensimäinen. Se siis tarkoitti, että pääsisin ensimäisenä vetämään enkelin langenneiden joukkoon.
Havahduin siihen, kun poika allani valitti lattian kovuutta. Hymähdin pienesti ja nostin tätä pystynpään. "Mm, saatat olla oikeassa." Sanoin miltein normaalisti, aivan kuin persoonani olisi muuttunut. Nojauduin kuitenkin taas pojan lähelle, aivan tämän korvan juureen. "Minäkin kannatan sänkyä." Sen kuiskattuani nousin pystyyn, vetäen samalla pienin liikkein Jonathanin mukaani ja aloin johdattaa tätä kädestä pitäen kohti makuuhuonetta. Poika voisi yrittää rimpuilla, mutta otteeni piti tarvittavan vastustelun. En kuunnellut vastalauseita, olin päättänyt mitä tältä illalta halusin. Voisin jatkaa Jonathanin kanssa telmimistä sitten jonkin aikaa, kunnes pääsisin pelini toiseen osioon: sydämen särkemiseen. Mikään ei ollut kutkuttavampi näky, kuin murtuneen ihmisen surua tihkuvat silmät ja utuinen ääni.

[[ Ohohoho, nää on ihan extralyhyitä. :---P Ja luulen, että jot nyt jotain tuolla sängyssä tapahtuu, me vain hypätään se yli esim. seuraavaan aamuun? Sitten voisi molemmat olla ihan apuvva kun koulu alkaa ja kaikki on ihan sekasin. ]]

//Vaikka :3 Ei ainakaan mitään yksityiskohtaisuuksia //

Koji hymähti, ja nosti poikaa pystympään. "Mm, saatat olla oikeassa", opettaja lausahti. Jonathan hämmästyi sitä miten normaalilla äänensävyllä tuo asiansa esitti. Pian toinen kuitenkin nojautui jälleen pitkätukan puoleen, aivan tämän korvan juureen. "Minäkin kannatan sänkyä", ruskeatukkainen kuiskasi, ja nousi pystyyn. Jonathan meinasi estellä, mutta ymmärsi itsekin ettei siitä olisi minkäänlaista apua -päinvastoin. Kun Koji alkoi taluttamaan poikaa makuuhuonetta kohti, yritti tämä silti jarruttaa. Toinen ei edes näyttänyt huomaavan pyristelyä. "O-odota...", poika yritti, muttei keksinyt miten jatkaa. Olisiko vedonnut perheensä huolestumiseen? Jonathanin isä oli kuollut, joten tämä ei olisi kotona odottamassa. Äiti taas ei huomannut poikaa edes silloin kun tämä oli kotona, niin miten sitten tämän poissaolon. Lisäksi hän oli luultavasti vieläkin töissä. Pitkätukalla ei myöskään ollut yhtään sisaruksia... eikä ystäviä. Äkkiä Jonathan tunsi olonsa kammottavan yksinäiseksi, kuin hylkiöksi. Tämä puristi Kojin kättä. Mitä tuokin pojassa muka näki? "Koji-san... Miksi minä?", kysyi pitkätukan sydäntäsärkevän surullinen ääni juuri ennen kuin nämä tulivat sängylle.

Pojan kysymys herätti minut ajatuksistani, mutta vain upotakseni niihin uudestaan.
Miksi Jonathan? Tosiaan, miksi Jonathan? Eihän sitä tarvitsisi minulta edes kysyä. Olin jo ensinäkemältä todennut, että joskus vielä saisin hänet omakseni. Minua viehätti erityisesti se, että olimme kuin eri maailmoista. Kuten vaikka pieni merenneito - hän rakastui ihmiseen. Jonathanista tulisi enkeli, joka rakastuu demoniin. Olin suunnitellut kaiken, ja olin varma onnistumisestani. Halusin näyttää tälle kokemattomalle pojalle, mitä rakkaus äärimmillään saattoi olla. Tätä en kuitenkaan ääneen sanonut, en minä niin typerä ollut. Pysähdyin ja käännyin katsomaan takanani olevaa poikaa.
"Jonathan-kun, älä vaivaa päätäsi turhilla asioilla. Haluan sinut. Jos en haluaisi, tuskin toisin sinut tänne." Sanoin hiljaisella ja tummalla äänellä. Se oli lähes koko totuus. Jätin vain kertomatta sen 'pelaan rakkauden peliä ja olen voitolla'- osion. Parempi niin, ettei nuorukainen aavistanut mitään. Jos hän aavistaisi, voisi olla hyvinkin mahdollista, että häviäisin pelin.
Suljin oven perässämme ja laitoin sen lukkoon. Virnistin taas itsekseni; nyt Jonathan ei voisi muuta kuin jäädä tänne. Avaimen laitoin vaivihkaa pöydälle, niin ettei poika nähnyt, minne. Kävelin tyynesti sängyn luo ja istahdin siihen. Poiketen naapureistani, minulla oli futonin sijaan länsimainen sänky. Se oli mukavampi ja teki toisinaan myös vaikutuksen... seuralaisiini. "No niin", aloitin melkein innostuneena ja vedin paitani pois yhdellä vetäisyllä. "Aletaan leikkiä." Näiden sanojen jälkeen lähes riuhtaisin pojan hennon ruumiin sängylle, kiepsauttaen omani sen ylle.

[[ Ookkei, sanoisin että pari viestiä ja sitten aikahyppy. ]]

//Käy mulle //

Kesti jonkin aikaa ennenkuin poika sai vastauksensa. Toinen oli näytti uppoutuneen syvälle ajatuksiinsa, ja Jonathan odotti. Oikeastaan hän oli kiitollinen siitä että sai lisää aikaa. "Jonathan-kun, älä vaivaa päätäsi turhilla asioilla. Haluan sinut. Jos en haluaisi, tuskin toisin sinut tänne", kuului vihdoin Kojin tumma, hiljainen ääni. Jotenkin toisen vastaus sai pojan olon paremmaksi vaikka tämä tiesikin, että toiselle tämä tuskin oli yhtään sen tärkeämpi kuin ne monet aikaisemmat oppilaat joiden kanssa oli seurustellut. Voisi sanoa että poika oli jopa onnellinen siitä, että joku vihdoin välitti tästä. Tai jos ei välittänyt, niin ainakin näytteli välittävänsä. Koji sulki oven perässään, ja pisti sen hiljaisesta naksahduksesta päätellen vielä lukkoonkin. Poika oli tässä tilanteessa ihmeen rauhallinen -kuin omissa maailmoissaan. "No niin", toinen sanoi jopa innostuneen kuuloisena, ja vetäisi paidan yhdellä sulavalla liikkeellä pois päältään. "Aletaan leikkiä", hän jatkoi. Koji riuhtaisi kevyesti Jonathanin hoikan ruumiin länsimaalaiselle sängylle, ja kiepsautti omansa sen päälle. Pojan mustien silmien katse näytti jotenkin lasittuneelta. Hän tunsi toisen ruumiinlämmön omaa kehoaan vasten, ja kuuli tämän hengityksen kuten omansakin.

//Tehdäänkö siis niin, että sinä kirjoitat vielä viimeisen viestin tähän iltaa, ja minun seuraava viestini onkin jo sitten aamua? //

[[ Jep, näin on ok. :3 ]]

En voinut siirtää kiinnittynyttä katsettani pojan tummista, lasittuneista silmistä. Hän oli niin... kaunis. Tunsin hänen hennon ruumiinsa omani alla, enkä pystynyt kuvailemaan miltä se tuntui. Kaikki oli niin harmonista, kuin sadusta - en kyllä tiennyt, oliko Jonathan täysin varma tästä. Hän näytti siltä kuin katuisi tulevia tapahtumia jo nyt, mutta toisaalta, se ei näyttänyt nuorukaista haittaavan. Muutenhan hän yrittäisi vain vastustella. Nyt poika oli sentään melkein samalla aallonpituudella kanssani, valmiina luottamaan minuun ja kokemukseeni.
Suutelin häntä hellästi, haroen käsilläni tämän pitkiä hiussuortuvia. Halusin tuntea pojan joka ikisen ruumiinkolkan, halusin koskea häntä. Vein hitaasti päätäni alemmas, tämän leukaa kohden ja lopulta yläruumiin kohdalle. Nostin paitaa hiukan ja aloin suudella Jonathanin rintaa hitaasti ja intohimoisesti. Halusin saada kaiken tuntumaan hyvältä - itselläni sitä ongelmaa tuskin olisi. Olihan Jonathan sentään nuori poika, vasta lukiolainen.
Lopulta vedin nuorukaisen paidan kokonaan tämän pään yli, viskaten sen jonnekin lattialle. "Et tarvitse sitä." Sanoin varmasti ja vakuuttavasti, siirtyen sitten avaamaan pojan housuja. Virnistin tälle tyypillisellä tavallani, katsoen tätä silmiin hiukan alaviistosta. "Etkä näitäkään." Kun olin valmis kumppanini riisumisessa, vedin omat housuni pois ja heitin ne lattialle yhteen myttyyn. Nyt pystyin todella tuntemaan pojan ruumiinlämmön, tämän intohimon ja kiihkon. Jonathanista en tiennyt, mutta en ainakaan itse halunnut koskaan unohtaa tätä iltaa. Ja se oli vasta alussa.

[[ Sitten The aikahyppy. : D ]]

//Aloitan vain suoraan aamusta :3 //

Niin lämmintä ja pehmeää... Jonathan avasi mustat silmänsä. Sekunnin murto-osan ajan pojan unenpöpperöisen mielen valtasi itsepäineinen kysymys: missä ihmeessä hän oikein oli!? Ja äkisti -kuin vastaukseksi, tämä muisti kaikki eilisen tapahtumat. Pitkätukka tunsi sydämensä jättävän yhden lyönnin välistä muistojen tulviessa hänen päähänsä. Samassa poika myös tajusi makaavansa puoliksi Kojin rintakehän päällä. Jonathan kierähti nopeasti pois, ja heitti jalkansa sängyn laidan yli. Poika alkoi kerätä lattialle heiteltyjä vaatteitaan, ja pukea niitä päälleen samaa tahtia. Sitten hän vilkaisi kelloa -vartin yli viisi aamulla. Tätä ei väsyttänyt lainkaan. Pitkätukka huokaisi, ja nousi ylös varoen herättämästä toista. Hän käveli ovelle vain todetakseen sen olevan lukossa. Jonathan antoi katseensa kiertää huoneessa, ja pian hän huomasikin pöydällä lojuvan avaimen. Poika kokeili sitä lukkoon, ja se sopi täydellisesti. Ovi naksahti auki, ja hän astui ulos huoneesta sulkien oven hiljaa perässään. Jonathan suuntasi kohti keittiötä.

Poika oli kietaissut pitkät valkeat hiuksensa poninhännälle taskunsa pohjalta löytyneeltä hiuskenkillä -hän piti sellaista aina varmuuden vuoksi mukanaan. Poika sekoitti lettutaikinaa hyräillen ja hymy huulillaan. Hän oli käynyt kaappeja läpi, eikä ollut lötänyt aineksia paljon mihinkään muuhunkaan. Jonathan oli joutunut elämään suuren osan elämästään yksin kotona, joten oli oppinut kokkaamaan oikein hyvin. Välillä tämän täytyi tehdä ruokaa myös kiireiselle äidilleen, joka ei muuten varmaan edes muistaisi syödä. Odottaessaan taikinan turpoamista valkotukka kattoi pöydän, ja laittoi veden kiehumaan. Tämän jälkeen hän etsi paistinpannun, asetti sen kuumentamalleen levylle, ja alkoi paistamaan lettuja. Tuoksu oli kieltämättä hyvä. Ikkunan läpi huoneeseen siivilöityi auringon valoa, joten sähköjä ei valaistukseen tarvinnut käyttää. Taivas oli lähes pilvetön, ja päivästä näytti tulevan kaunis. Vain edellinen yö heitti varjonsa pojan mieleen. Keittiössä tämä kuitenkin tunsi olonsa jotenkin kodikkaaksi sekä rauhalliseksi, jopa turvalliseksi. Hassua, eikö totta? Niin se oli Jonathaninkin mielestä.

[[ argh, sori kestosta. D: On vaan kauheasti kiirettä pitänyt. ]]

Avasin silmäni. En tiedä, miksi - ehkä se tuntui luonnolliselta tässä koomisessa mielentilassa, jossa kelluin tällä hetkellä. Olisin kyllä mieluummin ollut heräämättä ja jatkanut unia. Olihan viimeyö ollut nyt aika raskas, sekä henkisesti että fyysisesti. Loppujen lopuksi olin silti tuonut voiton kotiin, ja hän makasi suloisesti vierel...
Katsahdin sivulleni. Ei siellä ollut ketään. Näin vain sekaiset lakanat, en muuta. Rävähdin välittömästi pystyyn, lähes huudahtaen jostain käsittämättömästä syystä. Oliko Jonathan lähtenyt? Minne hän olisi muka mennyt? Miten? Ja ylipäätänsä; miksi hän olisi edes tehnyt niin? Nielaisin hermostuneesti. Ei, en uskoisi sitä. En myöntäisi tappiotani, juuri kun pääsin voitostakin hehkuttamaan. Eihän Jonathan varmaan edes tekisi sellaista... tuskin pojan rahkeet riittäisivät. Olihan hän jo rakastajani, joissain määrin.

Hypähdin pois sängystä, vetäisin nopeasti ensimäiset käteeni osuvat omat bokserini jalkaan ja katsahdin pöydän päälle. Avain oli liikkunut aivan selvästi. Naurahdin, hiukan melankolisesti. Olisihan minun pitänyt arvata, ettei Jonathania pelkkä lukittu ovi pidätellyt. Pöydällä lojui myös pieni käsipeili ja silmälasini, joita en vielä viitsinyt päähäni laittaa. Ei minun tarvinnutkaan, sillä näin aivan tarpeeksi hyvin ollakseni ilman niitä kotioloissa. Kaupungilla ja koulussa minun toisaalta piti niitä käyttää.
Käteni hapuili aivan omia teitään kohti leukaani ja siveli sitä. Tunsin, miten lyhyt ja piikikäs sängenalku kutitti kämmentäni. 'Hmph', minä ajattelin. 'Pitäisi varmaankin ajaa parta.' Toisaalta en kylläkään jaksaisi. Minulla oli koko päivä täynnä tunteja, joten vastuuntuntoisena opettajana minun tulisi keskittyä niihin kaikin voimin. Jonathan oli missä hyvänsä, toivottavasti kunnossa.
Astuin ulos huoneesta, vain tajutakseni, etten ollutkaan asunnossa yksin. Haistoin ruoan... letut. En voinut erehtyä siitä herkullisesta tuoksusta. Kävelin lyhyttä käytävää pitkin - yhä boksereissani - ja saavuin keittiöön, missä nuorukainen olikin jo täydessä työntouhussa. Sepä kummallista; kellohan ei ollut edes kuutta aamulla. Luulin että hän olisi nukkunut ainakin seitsemään asti, ellei pitempäänkin. Joillain ihmisillä taisi sitten olla vain sitä 'aamuvirkeyttä'. Itse olin täysin poikkeava siitä. Aamu alkoi yleensä kahvilla, muuten päivä ei lähtisi käyntiin kunnolla.
Hiipparoin pojan taakse ja kumarruin tämän olan ylle. "Huomenta." Sanoin tyynesti, hiukan virnistäen palauttaessani mieleen eilisillan tapahtumia. Voi, miten olinkaan nauttinut siitä. Jonathanista en ollut varma, mutta poika oli varmasti yhä jokseenkin peloissaan ja nolostunut. "Nukuitko hyvin?" Jatkoin sanojen ulospäästämistä, lipuen hiukan kauemmaksi pojasta ja istahtaen yhdelle tuolille. Toin käteni hiusrajaani ja vedin siitä suortuvat taakse, päästäen ne sen jälkeen taas vapaaksi. "Ah, unohdin jo. Emmehän me paljoa nukkuneetkaan." Lisäsin puhtaasti kiusoitellen. Jos en kiusoittelisi toisille aroista asioista, tuskin olisin enää itseni.

//Ei mitään! Ja viestiäsi oli muuten ihana lukea! Repesin tuossa yhdessä kohtaa : D //

"Huomenta", Kojin tyyni mutta hiukan uninen ääni tervehti. Poika säpsähti. Hän oli ollut niin ajatuksiinsa uppoutuneena, ettei ollut edes huomannut toisen hiipparoivan taakseen. "Huomenta", Jonathan vastasi toiselle samoin sanoin, ja yritti pitää itsensä tyynenä. Pitkätukka ei kohottanut katsettaan paistuvasta letusta -pian sekin pitäisi kääntää. Hän ei katsonut olkansa yli kumartunutta miestä. Valkohiuksinen ei vain halunnut kohdata opettajansa katsetta juuri nyt. Näinollen hän myös pysyi onnellisen tietämättömänä Kojin vajavaisesta asuvalinnasta. "Nukuitko hyvin?", toinen kysyi pöydän ääreen seilaten. "Ah, unohdin jo. Emmehän me paljoa nukkuneetkaan", hän lisäsi kiusoittelevaan sävyyn juuri kun pitkätukka oli avannut suunsa vastatakseen. Pojan hartiat jännittyivät hiukan. Hän kääntyi ympäri aikomuksenaan sanoa jotakin piikittelevää takaisin, mutta unohti aijotun kommenttinsa saman tien. "M-mene laittamaan vaatteita päällesi!", tämä sai sanottua, ja käännähti posket kuumottaen takaisin lieden puoleen. Yritä siinä sitten unohtaa edellisen yön tapahtumat, kun toinen oli kuin vilkkuva huutomerkki asiasta muistuttamassa. Poika lätkäisi viimeisen letun pinon päällimmäiseksi, ja kantoi ne pöytään. "Anteeksi, mutta missä täällä on suihku? Haluaisin peseytyä ennen kouluun lähtöä", Jonathan kysyi kuin vieraalta ihmiseltä. Pitkätukka puhui tarkoituksella sillä tavalla piikitelläkseen toiselle.

//No lyhyttä taas... //

Naurahdin pojalle rennosti, täysin piittaamatta tämän järkytyksestä. Hän kuullosti pikemminkin joltain ihmeen äitihahmolta - aina käskemässä lasta tekemään oikein ja pitämässä tätä erossa hankalista asioista. Jos tarkemmin pitäisi reaktiotani kuvailla, olin hyvin yllättynyt. Tai, en niinkään - kaiketi huvittunut olisi parempi ilmaisu. Olinhan sentään saanut Jonathanin lähes parahtamaan häpeästä, ja kuullostihan se hauskalta miten langennut yritti yhä esittää viatonta. 'Vaan ei enää', minä tuumin. Jonathan oli nyt enkeli minun maailmassani. Vaikka hän kuinka yritti peitellä sitä, minä tiesin totuuden.
Nostin käteni hiukan puolustelevasti ilmaan, kuin minua olisi aseella tähdätty. "Noh noh, Jonathan-kun. Turhaan hikeennyt. Sinähän olet jo nähnyt kaiken, ei minulla salattavaa suinkaan ole." Virnistin leikkisästi. Minä todella nautin tämän pojan kiusoittelusta, lähes yhtä paljon kuin veljeni. Joissain määrin he olivat myös samanlaisia - järkyttyivät helposti ja olivat ujoja. Heidät erotti vain se seikka, että toiseen olin iskenyt silmäni.

Katsoin kun nuorukainen läimäytti letut pöytään ja uteli suihkun sijaintia. Hymähdin pienesti, lievä hymy huulillani. Hän puhui kuin ventovieraalle, arvatenkin halusi saada minut tuntemaan itseni kiusalliseksi tai vastaavaa. Tai ehkä poika vain ärsytti, ken tietää. Mitä taka- ajatuksia hänellä ikinä olikaan, yhdestä asiasta olin täysin tietoinen. Tätä peliä osasi pelata kaksikin.
Nousin seisomaan, hivuttautuen lähemmäs poikaa tuuma tuumalta. Äkkinäisellä ja hallitulla liikkeellä olinkin jo Jonathanin takana, vieden kättäni tämän kainalon alta rinnalle. Painoin leukani kevyesti tämän olalle, haistaen pojan vaaleita hiussuortuvia. "Mmm", suustani pääsi mieltynyt äännähdys, "entä jos menisimme suihkuun yhdessä?" Tiesin kyllä jo vastauksen, ja poika yrittäisi varmasti rimpuilla kohta pakoon. Mutta mikään ei estänyt yrittämästä.

//Vastauksen kanssa on kestänyt, eikä tullut edes pitkä viesti... Pahoittelen! //

Kojin noustessa seisomaan pitkätukka otti huomaamattomasti askeleen taaksepäin. Jotenkin hän aavisti ettei toisella ollut mielessään ainakaan suihkun sijainnin näyttäminen. Ja tässä poika oli oikeassa. Opettaja hivuttautui lähemmäs häntä verkkaiseen tahtiin -silti jotenkin vääjäämättömän oloisesti. Jonathan otti jälleen askelen poispäin, ja tällä kertaa sen myös huomasi. Äkkiä, yhdellä sulavalla liikkeellä Hokuto olikin jo tämän takana. Hänen kätensä hivuttautui valkotukan kainalon alta rinnalle. Se sai Jonathanin värähtämään ja poskien muuttumaan punertaviksi. Opettajan leuka painui kevyesti hänen olkapäälleen. Lyhyt sänki pisteli hieman, miehen kehon lämpö ympäröi pitkätukan. "Mmm", kuului aivan Jonathanin korvan vieressä. Sitä seurasi toisen kieroutuneelta kuulostava ehdotus: "Entä jos menisimme suihkuun yhdessä?" Jonathan vetäisi ilmaa keuhkoihinsa nopeasti ja äkkinäisesti. Sydän löi. "E-eikö pässäsi liiku mitään muuta, pervo?!", poika sanoi, muttei saanut ääneensä sitä vihaisuutta mitä oli aikonut. Lähinnä se kuulosti huolestuneelta. Tämä ärsytti poikaa. Miksi hän oli aina niin heikko? Kukaan ei tuntunut ottavan häntä tosissaan. Etenkään Koji ei tehnyt hyvää hänen itsetunnolleen. Noh... Eipä kyllä tainnut tehdä muutenkaan. Mutta miksi ihmeessä sitten Jonathan ei edes yrittänyt pyristellä irti toisen otteesta? Mustat silmät rutistuivat tiukasti kuin vettä olisi kaadettu pojan kasvoille.

Lettujen tuoksu leijui voimakkaana keittiössä. Jokin vihelsi korkealta. Vesipannu! "Vesi kiehuu yli!", poika huudahti äkisti, ja avasi silmänsä.

Katsoin poikaa hiukan hämmentyneenä tämän 'tunnekuohusta'. Oliko Jonathan juuri kutsunut minua pervoksi? Kelasin tapahtumat mielessäni uudelleen. Kyllä, en voinut erehtyä tai kuulla väärin. Vaikka pojan äänensävy oli kaukana vihaisesta, hän - kaikista ihmisistä - oli kutsunut minua pervoksi. Sana kolahti ikävästi korvaani, eikä syyttä. Yhdistin pervouden aina negatiivisiin asioihin, ja senpä takia luonnehdin itseäni 'sensuelliksi' tai 'seksuaalisesti aktiiviseksi'. Ne olivat tarpeeksi elegantteja sanoja kuvaamaan toimiani, sekä välittivät kuulijoille ehkä hiukan myönteisemmän viestin.
"Itseasiassa päässäni liikkuu monia asioita, Jonathan- kun. En halua sinun olettavan, että intiimiys olisi ainoa." Sanoin tyynesti, pehmentäen otettani ja päästäen pojasta lopulta kokonaan irti. "Tämän päivän kuvaamataidon aihe; surrealismi." Aloin luetella asioita päästäni, tuijottaen samalla silmät puoliummessa tyhjyyteen. "Lukiolaisten lopputöiden arviointi. Talonmiehen välttely kello yhdentoista ja yhden välillä. Tada-chanin kiusoittelu. Huomisen tuntien valmistelu." Käänsin lopulta katseeni takaisin Jonathaniin, hiukan virnistäen. "Toivottavasti et jo unohtanut minun olevan opettaja. Minulla on nimittäin paljon ajat-"

Keskeytin lauseeni, kun huomasin Jonathanin kiihtyneen jostain. Hän huudahti kovaan ääneen veden kiehuvan yli, ja kohteliaana miehenä toimin välittömästi. Kävelin tyynesti Jonathanin ohi keittiöön, napaten laatikosta yhden patakintaan varmuuden vuoksi ja siirsin vesipannua pois kuumalta alustalta. Siinä selin Jonathaniin työskennellessäni minulla oli hiukan aikaa miettiä tulevaa päivää. Vaikka olinkin saanut pojan jo sänkyyn asti, hän vaikutti silti yhtä järkyttyneeltä kuin eilenkin. Ehkä hän vain tarvitsi aikaa? Huono tuuri, minä kun en niin pitkään ajatellut odotella.

[[ ...ja minulla ei ole pienintä hajuakaan, miten vettä keitetään. XDD jotenka... ]]

// :'D //

"Itseasiassa päässäni liikkuu monia asioita, Jonathan-kun. En halua sinun olettavan, että intiimiys olisi ainoa", Kojin tyyni ääni sanoi hetken kuluttua. Hänen voimakkaiden käsiensä ote pehmeni, ja päästi lopulta kokonaan irti. "Tämän päivän kuvaamataidon aihe; surrealismi, lukiolaisten lopputöiden arviointi. Talonmiehen välttely kello yhdentoista ja yhden välillä. Tada-chanin kiusoittelu. Huomisen tuntien valmistelu", opettaja luetteli. Jonathan piti katseensa maassa. Hän tunsi itensä niin typeräksi ja röyhkeäksi möläytettyään jotain sellaista. Ja siinä se taas nähtiin. Heti kun poika teki jotakin rohkeampaa, meni jopa Koji hetkeksi hiljaiseksi. Se puolestaan sai valkotukan nolona tuijottamaan lattiaa. "Toivottavasti et jo unohtanut minun olevan opettaja. Minulla on nimittäin paljon ajat-", toisen lause keskeytyi pojan huudahtaessa veden kiehuvan pannusta. Koji käveli tyynesti Jonathanin ohi keittiöön, ja patakintaan avulla siirsi pannun pois liedeltä. Pitkätukka tunsi vieläkin olonsa vaivaantuneeksi, vaikka olikin iloinen siitä, että vesi oli alkanut kiehua yli oikealla hetkellä. Tuntui typerältä olla puhumatta, mutta tuntuisi yhtä tyhmältä myöskin puhua. Poika päätyi kuitenkin jälkimmäiseen vaihtoehtoon painostavassa hiljaisuudessa. "A-anteeksi... En ole aivan ollut oma itseni...", hän sanoi hiljaa. Tämä oli totta -pitkätukka oli regoinut moniin asioihin kumman voimakkaasti jo jonkin aikaa. "Mutta voisitko silti kertoa missä on suihku?", Jonathan kysyi vielä hiljempaa.

//Lyhyt sekä kökkö. Ei oikein inspannu... T_T //

Olin taas aivan omissa ajatuksissani, joten en meinannut edes kuulla kun Jonathan pahoitteli outoa käytöstään. Katsahdin poikaan pikaisesti olkani yli, mutta käänsin tälle saman tien selkäni ja sujautin patakintaat takaisin ylälaatikkoon. "Ja mistäköhän se voisi johtua..." Mutisin hiljaa, lähinnä itsekseni. En halunnut vaivata Jonathania noin vaikeilla kysymyksillä, en ainakaan silloin kun hän oli noin ailahtelevassa mielentilassa.
Jonathan ei normaalin kaavan mukaan pysynytkään hiljaa, vaan sen sijaan kysyi uudestaan suihkun sijaintia. Ai niin - sitähän poika oli udellut alun alkujaan. Olin vain päättänyt hiukan kiusoitella häntä ja todennäköisesti unohtanut simppelin kysymyksen. Nyt käännyin häntä päin, hiukan hymähtäen ja osoittaen vasemmalle vievää käytävää. "Tuolla käytävän päässä. Siellä on myös puhtaita pyyhkeitä." Kerroin kääntäen taas selkäni. Seisoin hetken paikoillani, tuijottaen ulos ikkunasta - joka muuten oli enemmän tai vähemmän pesun tarpeessa. Aamu tosiaan oli varhainen, enkä normaalisti herännyt tähän kellonaikaan. Olisi vielä ainakin tunti, ennen kuin pitäisi lähteä ajamaan koululle päin. Uskaltautuisikohan Jonathan kyytiini eilisen jälkeen? Hänellä ei kyllä ollut vaihtoehtoja, jos suihkuun teki mieli. Suihkusta tuli äkisti mieleeni yksi seikka; ovi ei mennyt lukkoon. Käännähdin taas Jonathaniin päin, nostaen hiukan sormeani. "Ah, oven lukko on sitten rikki. Älä huoli, en ole mauton tirkistelijä." Sanoin virnistäen. Vaikka puhuinkin totta, Jonathan saattoi tulkita ilmeeni jollain toisella tapaa.

Jätin suihkuasian sikseen, kun kuulin ulko- oveni postiluukun kolahtavan. Harpoin keittiön halki pienehköön eteiseen ja poimin lattialla odottavan lehden, lukaisten nopeasti etusivun otsikot. Ei mitään kauhean kiinnostavaa, ellei sitten ollut talousasioihin päin. Enkä minä ollut. Vaikka olinkin älykäs ja useimpien ihmisten seurassa hienostunut, lempiuutiseni olivat kaukana pörssikursseista ja sen semmoisista.
Jonathan oli jo luultavasti mennyt suihkuun, joten katsoin parhaaksi vihdoinkin pukea jotain päälleni. Kävelin takaisin makuuhuoneeseen, viskaten lehden pöydälle ja avaten vaatekaappini. En jaksanut vaivata päätäni pukeutumisasioilla - nappasin vain valkoisen kauluspaidan ja mustat, suoralahkeiset housut. Puin päälleni nopeasti ja viimeistelin asukokonaisuuden siistillä kravaatilla. Otin kamman käteeni ja aloin sipoa hiuksiani ojennukseen, kävellen samalla peilin eteen. Silloin muistin myös pistelevän sänkeni, joka tulisi ajaa pois. Jostain kumman syystä minusta tuntui, etten jaksaisi tehdä sitä. Voisin vain heittäytyä sänkyyni ja nukkua siellä koko päivän... mutta se ei käynyt. Olin opettaja, ja minulla oli velvollisuuteni.