Veljekset kuin ilvekset

Tadahiro Koji

Olin varma, että Hokuto nautti tästä. Hän varmasti oli iloinen, että oli voittanut. Vaikka minulle häviämisestä alkoi jo vähitellen tulla tapa, en todellakaan sietänyt sitä. Jos olisin kerran, edes kerran saanut voittaa väittelyn häntä vastaan, olisi käyttänyt sen yhden kertani nyt. Kun veljeni suuttuisi, ja lähtisi lukiolaisten kimppuun, en tiedä mitä hän aikoisi tehdä.. Jotakin karmeaa varmasti, enkä halunnut olla millään tavoin mukana siinä. En missään nimessä. Oli kuitenkin väistämätöntä, että hän tekisi jotakin, mutta toivottavasti ei mitään todella radikaalia..

Kun Hokuto toisti äskettäin sanomani nimet, ja totesi ´tämän hoituvan hetkessä´, kohotin katsettani hiukan ylemmäs. Halusin palavasti tietää mitä hän oli tekemässä, ja tarpeentullen estää sen. Parhaani mukaan tietenkin, vaikka tuskin paljonkaan voisin asian hyväksi tehdä. Fyysinen vastarinta tuskin auttaisi. Olinhan Hokutoa julmetusti pienempi ja täten heiveröisempi. Vavahdin huomatessani Hokuton porhaltavan ulos luokasta. Jäädyin hetkeksi aikaa paikalleni ajatellessani tarkalleen mitä nyt tapahtuikaan. Muutaman sekunnin ihmeteltyäni nousin tuolilta, ja lähdin juoksemaan hänen peräänsä. Käytävällä törmäsin melkein heti joihinkin oppilaisiin, ja sain täpärästi vältettyä törmäystilanteen. Koetin nousta varpailleni erottaakseni missä Hokuto oli, ja näinkin hänen takaraivonsa lipuvan hyvää vauhtia kauemmas kuvaamataidon luokasta. Hätäänyin, ja aloin rynniä parhaani mukaan väkijoukon läpi hänen peräänsä. Törmäsin vähänväliä jonkun kylkeen tai laukkuun ja hoinkin jatkuvasti "Anteeksi, anteeksi..". Kukaan ei kuitenkaan tuntunut huomaavan sitä. Kaikki vain jatkoivat pölpöttämistä, eikä kukaan edes katsonut minua. Se oli sinällään helpotus minun kannaltani.
Päästessäni pahimman massan läpi, huomasin Hokuton jo ehtineen hyvin kauas, ja lähdinkin syöksymään häntä kohti mahdollisimman nopeasti. Sama meno jatkui, kunnes sain Hokuton viimein kiinni. Hän oli pysähtynyt luokan eteen, ja huusi nimiä luokkaan, niin että koko käytävä raikui. Pysähdyin vähän kauemmas hengähtämään ja tarkkailemaan tilannetta. Pian luokan ovesta astelikin ulos muutama hölmistyneen näköinen poika. Tunnistin heidän kasvonsa oitis. Ne minua pilkanneet lukiolaiset. Nielaisin hiljaa itsekseni, ja en jostakin syystä uskaltanut astua lähemmäksi heitä. Olin käytävän toisessa pässä, ja pystyin kuulemaan heidän puheensa, ja näkemään mitä he tekivät. Oli taivaan lahja, ettei käytävällä ollut ketään muuta. Onneksi täällä opettajat olivat aloittaneet tuntinsa ajoissa. Hokuto kysyi pojilta kenen idea oli kiusata hänen pikkuveljeään, siis minua, kukaan pojista ei hetkeen reagoinut mitenkään. Tapitin vain typerän näköisenä poikien reaktiota ja koko tilannetta pystymättä reagoimaan mitenkään erityisellä tavalla. Pojat vain katsoivat hämmästyneinä toisiaan, ja yksi heistä sanoi heidän vain vitsailleen minusta kaikenlaista. Suljin silmäni, ja jätin ne vain hiukan raolleen. Tästä ei hyvä seuraisi. Toivoisin voivani vain kelata tapahtumia rutkasti taaksepäin kuin videonauhaa, ja voivani korjata tapahtumat niin, etten nyt olisi tässä tilanteessa.

//Mitäköhän nyt seuraa. Odotan jännityksellä

Silmäni kapenivat viiruiksi kun kuulin mitä yksi poika mutisi. Vai 'olivat he vain vitsailleet hänestä kaikenlaista'? Aivan kuin se minua liikuttaisi. Tosiasia tässä jutussa oli se, että he olivat kiusanneet minun pikkuveljeäni, enkä antaisi moista anteeksi niin helpolla. En halunnut helpottaa Tadan elämää näillä toimillani, mutta pakko myöntää, minua ärsytti se ettei hän pitänyt puoliaan näissä asioissa. En minä ollut mikään 'siivooja', vaikka toisinaan sen roolin tunnuinkin itselleni ottavan. Tada ei vain osannut tehdä asioita itse, ja se tarkoitti että minun tulisi ottaa ohjakset käsiini.
"Sinähän olet Kosuke, vai?" Kysyin mutisseelta pojalta epäkohteliaasti, halveksuntaa ääneni täynnä. Poika nyökkäsi hiljaa, ja se riitti minulle. Tartuin tätä kauluksesta ja tönäisin tämän rajulla liikkeellä seinää vasten, niin että poika inahti kivusta. "Oliko se sinun ideasi?!" Huusin päin tämän kasvoja, enkä edes yrittänyt peitellä vihaani. Kosuke tuijotti minua järkyttyneenä, yrittäen pudistaa päätään. Se oli kyllä melkoisen vaikeaa, kun minä roikuin yhä tämän kauluksessa kiinni. "Sensei, anna asian olla..." havahduin takaani kuuluvaan ääneen. Se oli toinen poika, tietääkseni Juuchiro. Käännyin häneen päin hitaasti, ilmekään värähtämättä. Päästin Kosuken vihdoin irti ja poika rojahti maahan. En jäänyt katsomaan, miten hänen kävi, vaan astuin lähemmäs Juuchiroa ja nojauduin lievästi tämän ylle. "Annoitteko te asian olla veljeni kanssa?" Kuiskasin tälle tummalla äänensävyllä, luultavasti aiheuttaen pojalle kylmiä väreitä sillä tämä perääntyi välittömästi. "Mitä se sua edes kiinnostaa?" Kysyi vihaisesti viimeinen lukiolainen, Ryozo. En pitänyt pojan epäkunnioittavasta sävystä tämän puhuessa. Käännyin nyt tätä poikaa päin, tuijottaen niin murhaavasti kuin osasin. Nämä kolme tulisivat vielä katumaan syntymistään.

Yhden sekunnin ajan seisoin hiljaa paikoillani, yhä Ryozoa tuijottaen. Toisen sekunnin ajan liikuin tämän eteen. Ja kolmannen sekunnin aikana riuhtaisin tätäkin kauluksesta ja löin nyrkkini niin kovaa kuin jaksoin tämän naamaan. Peräännyin yhden askeleen, mutta en pelosta tai tekoni katumuksesta. Vilkaisin käteni rystysiä - ne olivat veressä. Katsahdin maassa makaavaa poikaa, joka piteli kasvojaan ja näytti hyvin kärsivältä. Jopa lattialla oli verta. Mursin luultavasti rääpäleen nenän.
"Ainoa joka Tadahiroa kiusaa, on minä." Sanoin kaikille pojille yhteisesti, mutta tuskin kukaan heistä kuunteli. Juuchiro ja Kosuke olivat jo rientäneet auttamaan toveriaan, ja vilkaisivat minuun järkyttyneinä vähän väliä. Ehkä tähän olisi hyvä lopettaa, kaiketi pojat oppivat läksynsä... vaan kuten tavallista, pimeämpi puoleni otti vallan. Ei tämä riittänyt. Tarvittiin viimeinen silaus. Tungin käteni taskuuni, huokaisten syvään. Tämä piti tehdä.
En edes ehtinyt seurata omia liikkeitäni, kun potkaisinkin makaavaa Ryozoa täysillä vatsaan ja poika karjaisi kivusta. "Mitä helvettiä?!" Juuchiro huusi, täysin käsittämättä mitä oli meneillään. Otin käteni pois taskuista ja naksautin rystysiäni kuuluvasti. "Jos ette halua samaa kohtelua kuin tuo paskiainen, oletan että lähdette terveydenhoitajan pakeille vähin äänin." Pojat nousivat välittömästi ja lähtivät peräti juoksemaan käytävää pitkin. Virnistin ilkeästi, tyytyväisenä tulokseeni. "Ei kannata joutua tekemisiin Kojien kanssa." Mutisin vielä itsekseni, kääntyen takaisin omaa luokkaani kohti. Sitten näin hänet. Tadan. Perhana, oliko veljeni seisonut siinä koko ajan?

Tadahiro Koji

Kaikki tapahtui niin nopeasti, etten edes ehtinyt reagoida mitenkään, ja minusta tuntui, kuin olisin ollut unessa. Oloni oli hyvin sekava ja epätodellinen. Hokuto oli sanonut äsken puhuneelle pojalle jotakin, mutta en ollut kuullut selvästi mitä. Olin niin sekavassa tilassa, etten saanut enään mistään kunnolla selkoa. Järkytyin Hokuton työntäessä pojan seinää vasten, ja tämän selvästikin inahtaen kivusta ja yllätyksestä. Minun olisi pitänyt pysäyttää hänet, mutta jalkani eivät liikkuneet. Yritin huutaa, ja käskeä häntä lopettamaan, mutta suustani pääsi vain omituisia äännähdyksiä. Joku pojista yrittikin sanoa Hokutolle että tämä lopettaisi, mutta veljeni ei välittänyt. Hän oli liian raivoissan. En pystynyt tekemään yhtikäs mitään, ja katsoin vain avuttomana kauempaa Hokuton kääntyessä vuorotellen jokaista poikaa kohti ja satuttavan heitä tavalla tai toisella. Näin poikien kasvoilta järkytyksen ja pelon heidän yrittäessään puolustautua Hokuton raivolta. Tilanne oli hyvin kauhea, ja paha.. Suoraan sanoen minua pelotti. Pelkäsin kyllä lukiolaisia, ja en halunnut heidän kiusaavan minua vaan lopettavan, mutta tämä oli jo liikaa. Niin paljon kuin pelkäsinkin noita kolmea poikaa, eivät he olleet yhtä pelottavia kuin Hokuto nyt. katsoin kauhistuneena Hokuton lyödessä yhtä pojista suoraan tämän kasvoihin. Poika inahti kivusta, eikä selvästikään ollut odottanut niin äkkipikaista vastalausetta. Poika lysähti maahan ja piteli kasvojaan. Hokuto ei näköjään päättänyt sen olevan tarpeeksi, vaan potkaisi poikaa vielä kylkeenkin. Pojan huudettua kivusta en kestänyt enään. "Lopeta..", sain kuiskatuksi, kunnes huomasin veren jota valui lattialle valtoimenaan, ja sain kylmiä väreitä siitä. Pelkäsin suuria määriä verta. Viimeksi olin nähnyt sitä noin paljon jokunen vuosi sitten, kun joku mies oli jäänyt junan alle ollessani menossa tapaamaan yhtä tuttavaani. Mies oli humalpäissään kaatunut raiteille, ja häntä ei ehditty hakea pois ennen seuraavan junan tuloa. Lähtiessäni junasta olin nähnyt miehen sisälmyksiä ja verta kaikkialla. Niitä ei oltu vielä ehditty siivota pois. Oli minun onneni, että ruumis oli sentään ollut peitetty. Tai mitä siitä nyt olikaan enään jäljellä. Sen jälkeen olin nähnyt useita painajaisia, ja en ollut vieläkään unohtanut sitä näkyä. Olin jo oppinut jotenkin miettimään muita asioita, mutta aina verta nähdessäni muistin sen kauhean päivän tapahtumat liiankin kirkkaasti.

Havahtuessani horroksestani huomasin pojan toverien kumartuneen pojan luokse ja säätävän jotakin siinä. Pian pojat jo lähtivätkin juoksemaan käytävää pitkin minun suuntaani tukien kaveriaan, joka oli verestä märkä. He varmaankin olivat suuntaamassa terveyden hoitajan luokse. Ohittaessaan minut he eivät edes kääntyneet minuun päin, vaan jatkoivat kiireesti matkaansa. He olivat kaiketi niin shokissa, etteivät huomanneet minua. Käänsin katseeni kohti Hokutoa, ja huomasin hänen tuijottavan minua. En tiennyt oliko hän pannut minut merkille vasta nyt, vai jo aiemmin. Katsoin häntä pelonsekaisen järkytyksen kourissa. Huomasin hänen verisen kätensä, ja katseeni näytti varmastikin jotenkin tyhjältä. Minua pelotti. Hän oli tällä hetkellä pelottava. En ollut ikinä ennen nähnyt hänen tapelleen tällä tavoin, ja olin kauhusta kankea. Hetkenajan päästä sain hiukan eloa taas itseeni. "Miksi.. Miksi niisan..? Miksi teit noin? Tajuatko edes mitä menit tekemään?", sanoin järkyttyneenä ja katsoin jonnekin kaukaisuuteen. Eihän tämä voinut olla totta? En tahtonut sen olevan totta.

//Melkoisen tappelun järjestit! Järkytyin jopa hiukan :´´D

Tiesin, että olisi pitänyt tarkistaa seurasiko Tada minua. Tiesin, etten halunnut hänen näkevän mitä oikein aikoisin tehdä. Sillä tiesin, ettei pikkuveljeni pitäisi näkemästään. Minusta tuntui siltä kuin voisin lyödä peräti itseäni - en olisi halunnut veljeni näkevän tätä. Hän järkyttyi kaikesta, ja turhankin helposti, joten äskeinen tappelukohtaus pienen verimäärän kera tuskin oli niitä ihanteisempia näkymiä mitä hän todisti. Näiden ajatusten päässäni pyöriessä tajusin myös, miten oma sydämeni pamppaili. Räpäytin silmiäni kummaksuen ja katsoin rintakehääni. Olinko todella noin kiihtynyt? Eihän tämän pitänyt edes olla näin iso juttu. Pidin kyllä lupaukseni - tämähän oli hoitunut hetkessä. Minusta tuntui kyllä myös siltä, että en saisi Tadan suunnalta minkäänlaista arvostusta teostani, mutta pitihän tässä perheessä joku syntinen olla. Pojat eivät kiusaisi veljeäni enää, mutta tällä hetkellä se tuntui melko pieneltä helpotukselta. Tadan järkyttyneisyys oli suurempi ongelma.
Nielaisin hermostuneesti kuullessani veljeni kysyvän 'miksi'. En silti muuttanut tyhjänpuhuvaa ilmettäni, vaan jatkoin Tadan tuijottamista. Ilmeeni ei sanonut mitään - en halunnut sen sanovan. En edes tiennyt, mitä minun pitäisi Tadalle sanoa. Kaikki olisi päättynyt hyvin, jos naiivi veljeni olisi vain pysynyt kuvaamataidon luokassa. Hän katsoi maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi, sen takia hän oletti kaiken olevan täynnä hyvää ja järkyttyi suuresti havaitessaan pahan läsnäolon. Se oli hänen ongelmansa, myös ihmissuhteissa. Ennen tuntia olin yrittänyt auttaa häntä - mutta nyt näytti siltä, että olin vain pahentanut asiaa.

"Tadahiro", aloitin käyttämällä hänen koko nimeään, "mennään luokkaan."
Lähdin kävelemään hitaasti kohti veljeäni, enkä edes vilkaissut tätä ohitettuani hänet. Hetki oli kuin hidastettu - saatoin kuulla tyhjyyden korvissani ja kuvittelin, miltä Tadasta mahtoi tuntua. Toivoin vain hartaasti, ettei hän itkisi. En kestänyt nähdä veljeni itkevän. Jo lapsuusajoistamme asti olen aina vältellyt sitä näkyä, toisinaan taas nauroin sille. Nyt tyydyin vain kävelemään pois masentavasta ilmapiiristä, enkä edes tiennyt, seisoiko Tada yhä paikoillaan vai kulkiko hän hiljaa perässäni. Kuulin kyllä vain omat askeleeni, mutta ehkä se johtui siitä että olin ajatusteni vallassa.
Saavuin pian luokan ovelle, ja huomasin oppilaiden olevan jo sisällä. Ovi oli jäänyt siis auki. Ilmeeni pysyi yhä täysin samana, enkä välittänyt melusta ympärilläni. Antoi oppilaiden meluta, ainakin se oli parempi kuin hiljaisuus. Kävelin tyynesti lavuaarin luo ja pesin kuivahtaneen veren rystysistäni. Sitten kuivasin käteni ja heitin käsipyyhepaperin roskakoriin, siirtyen vähitellen luokan eteen. Vilkaisin taulua. Perspektiivi? Mitä hemmettiä oikein ajattelin? Ei se aihe inspiroinut ketään. Otin liidun käteeni ja tein ronskilla vedolla paksun viivan sanan yli, kääntyen sitten hiljentynyttä luokkaa kohti. He kaikki tuntuivat aistivan, ettei kaikki ollut kunnossa. Väliäkö sillä. "Tänään vangitsemme tunteet paperille. Työkalut vapaat, tunne vapaa. Töihin." Osa näytti siltä, ettei edes tajunnut kevyttä ohjastustani, mutta tajusi silti että oli parempi tehdä jotain. Itse istuin tuolilleni ja käännyin katsomaan ulos ikkunasta. En tiennyt, oliko Tada jo luokassa - jos ei ollut, ymmärsin hyvin. Tuskin halusin itsekään olla kanssani juuri nyt.

[[ Voitaisiin varmaan kohta lopettaa? Itse voisin ainakin pelata Hokuton ulos seuraavassa viestissä. : ) ]]

Tadahiro Koji

Tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt. En tajunnut Hokutoa. Miksi ihmeessä mennä näin pitkälle? En tajunnut mitään ollenkaan.. Kun katsoin Hokutoa kasvoihin, en nähnyt niissä mitään ilmettä.. Iloista, ivallista, surullista.. en mitään.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen Hokuto oli ensimmäinen, joka puhui. Hän kehotti meitä menemään luokkaan. En regoinut mitenkään, niinkuin ei hänkään ohittaessaan minut. En lähtenyt hänen peräänsä. En vain pystynyt. Tuntui, kuin tunteeni purkautuisivat varmaankin kohta pintaan, ja minun oli pinnisteltänä, että niin ei kävisi. Kohta kuitenkin tunsin muutaman kyynelvanan poskillani. En mahtanut sille mitään. Onneksi kukaan ei ollut näkemässä, ajattelin. Käytin kaikki tahdonvoimani pitääkseni itseni koossa, ja pyyhin kyyneleet poskiltani. Hokuto tuskin oli tehnyt tätä kaikkea vain itsensä vuoksi. Tai ainakin niin tahdoin uskoa.

Kun olin siinä hetken seissyt ja rauhoittunut niin, että sain ajatukseni taas kulkemaan, päätin lähteä Hokuton perään. Minun ei tulisi aina vain kituuttaa itseäni ja muita pakenemalla raukkamaisesti. Oli oltava vahvempi mieleltään, tai jotakin sellaista isä oli joskus sanonut minun kaatuessani pikkulapsena maahan ja alkaessani itkeä pillittää. Astelin rauhallisesti kuvaamataidon luokkaa kohti. Ovi oli jätetty auki. Ehkäpä Hokuto odottikin minun tulevan kohta perässä. En taaskaan ollut varma, mutta päätin silti että minun olisi mentävä sisään. Vedin syvään henkeä, ja mietin kuinka minun olisi toimittava. Oloni oli tällä hetkellä melko surkea henkisesti, jotenka tuskimpa edes jaksaisin vetää tätä päivää loppuun. Siinä hetken emmittyäni astuin hiljaa sisään luokkaan sulkien oven hiljaa perässäni. "Anteeksi, että olen myöhässä", sanoin tavalliseen tapaani, ja aloin astella paikkaani kohti. Kaikki tavarat olivat levällään pöydällä niinkuin olin ne jättänytkin. Olinpa tänään epäsiisti. Hymähdin itsekseni, ja istahdin tuolilleni. Panin istuessani heti merkille, että Hokuto oli pyyhkinyt perspektiivi-sana yli, ja muut suhersivat jo täyttä häkää jotakin paikoillaan. En edes vaivautunut kääntyä katsomaan mitä he tarkalleen tekivät. Huokaisin syvään, ja siivosin kaikki tavarat reppuuni. Sen jälkeen katsahdin veljeeni päin. "Koji-sensei. Oloni ei ole tällä hetkellä kovinkaan hyvä, ja tahtoisinkin lähteä kotiin. On varmaan sitä flunssaa tai jotakin..", sanoin normaalilla opettajan puhuttelu äänelläni. Flunssan olin keksinyt vain sen takia, ettei kukaan muu luokassa oleva olisi miettinyt mitään ihmeempiä. Noustessani tuoliltani ja lähtiessäni pujottelemaan pulpettirivien ohi odottamatta opettajalta lupaa, joka oli minulle tavallinen tapani, oletin niiden fiksuimpien oppilaiden tajuavan jonkin olevan oudosti. Toivoin kuitenkin sen, että olin Hokuton veli, perustelevan edes jotakin syytä outoa käyttäytymistäni kohtaan. Kun olin Hokuton opettajanpöydän luona, käänsin katseeni taas häntä kohti ja näytin hänelle pienen hymyn pitäen silmäni kiinni. Se vaati minulta melko kovia ponnistuksia, mutta halusin sen avulla kertoa, että oloni oli ihan hyvä. Hänet tuntien hän varmastikin ymmärsi mitä yritin sanoa ilmeelläni, sillä tällä kertaa se oli aito hymy, joka ei peitellyt mitään. En halunnut, että veljelleni jäisi huono olo tästä tai jotakin, vaikka en ollut edes varma miltä hänestä nyt tuntui. Päästessäni ovelle asti käännyin vielä sanomaan "näkemiin ja nähdään sitten myöhemmin", ja läksin sitten talsimaan käytävää pitkin kohti ulko-ovea. Kyllä minä pärjäisin ja pääsisin asian yli. Minun olisi vain oltava vahva niinkuin veljeni, Hokuto.

//Mun puolesta voidaan lopettaa tähän, ellet tahdo jotakin vielä loppuun lisätä

[[ Selvä, tuo oli nyt sitten päätösviesti. : DD Kiitos ihanasta pelistä doitsunen ~ ]]