Veljekset kuin ilvekset

[[ Sovittu, Fuela tänne päin. : ) ]]

Koji Hokuto

Kävelin pitkin koulun käytäviä, muutama kirja kainalossani. Päivä oli kaunis, ei suinkaan liian kuuma tai kylmä. Keväinen ilmapiiri, oikein miellyttävä. Hymyilin pienesti, katsoen ulos käytävän ikkunasta. Oli rauhaisa aamupäivä, ja olin juuri menossa valmistelemaan tulevaa kuvaamataidon tuntiani. Tänään voisi olla hyvä hetki käsitellä perspektiiviä, osa kun ei ikinä tuntunut tajuavan miten käyttää oikeanlaisia kulmia.
Rakastin työtäni opettajana. Se oli rauhoittavaa, ja sain kiteyttää taiteen tärkeimmät ajatukset oppilaitten mieliin. En tajunnut niitä ihmisiä, jotka halveksivat opettamaani ainetta tai minua - he eivät vai ymmärtäneet. Suvaitsin sen silti, enhän minä voinut olettaa kaikkien pitävän maalaamisesta tai piirtämisestä. Vilkaisin uudemman kerran ulos, ohittaessani seuraavan ikkunan. Pari oppilasta kulki pihalla suuressa porukassa. Kasvoilleni kohosi luontainen virneeni, vaikka en suunnitellutkaan mitään kamalaa. Ihailin vain oppilaiden kauniita kasvoja - tai tarkemmin ajatellen, ehkä ajattelinkin jotain epämiellyttävää. Vaan en voisi tehdä sitä tällä hetkellä. Koko aikani kului Jonathanin hurmaamiseen, joten en saisi ahnehtia. Ei makeaa mahan täydeltä.

Jatkoin yhä käytävää pitkin ja ohitin oppilaiden kaappirivistöt. Ohitin myös muutaman oppilaankin, eiväthän tunnit olleet vielä alkaneet. Hymyilin heille ystävällisesti, vaikka tiesin heidän tietävän, että kulissini takana oli aivan toinen ihminen. En tehnyt sitä tahallani. Minä vain nautin muiden pyörittämisestä ja intiimeistä asioista. Miehelle sallittakoon hänen huvinsa.
Kuljin parin penkkien ohi, kunnes katseeni osui melko tuttuun näkyyn. Lähes saman väriset hiukset kuin minulla, itseasiassa melko pitkälti minun näköinen poika. Tietenkin olin meistä se komeampi osapuoli, olihan tämä yksilö vain rakas pikkuveljeni Tadahiro. Häntä oli siunattu minun piirteilläni, mutta kaikki tiesivät, kumpi oli komeampi. Ei sillä, etten pitäisi veljestäni. Häntä oli melko mukava kiusoitella.
Kävelin tämän luo, virnistäen leikkisästi. "Tada-chan~" aloitin hyvin lapsellisella ja tekopirteällä äänensävyllä, venyttäen kiusalla lisäämääni loppupäätettä. Kumarruin hiukan tämän ylle, luonnollisesti, koska olin tätä ruotosti pidempi. "Mitenkäs asiat rakkaalla veljelläni menevät? Huolia, murheita?" Jatkoin iloisesti. En tietenkään käyttäytynyt luonnollisesti, koska veljeäni oli aina niin ihana kiusata. Tiesin, että hän inhosi sitä kun kutsuin häntä 'Tada-chaniksi'.

Tadahiro Koji

Laahustin koulun käytävää pitkin väsyneenä. Olin nukkunut viime yönä todella huonosti, sillä yläkerran poppoo oli pitänyt jonkinlaiset bileet siellä yömyöhään. Olin siis todella väsynyt ja syystäkin. Vanhempani olivat vastanneet myöntävästi yläkerran väen pyyntöön
pitää ne juhlat yömyöhään. He yrittivät vaalia niitä vähäisiä naapurisuhteitamme, mitä meillä oli.
Yritin ryhdistäytyä seuraavaa tuntia varten. Olisihan silloin kuvaamataitoa, yhtä lempiaineistani. Tosin opettajasta ei oikein voinut sanoa samaa. Hänhän oli aina niin ihastuttava veljeni. En todellakaan haluaisi käydä hänen opettamallaan tunnilla, mutta en nyt voinut jäädä näiltä tunneiltakaan paitsi. Kaiken kukkuraksi minun piti niellä ylpeyteni ja itsetuntoni ja kutsua häntä senseiksi. Se oli välillä niin kertakaikkisen raivostuttavaa. Välillä jopa kuvittelin nähneeni ivallisen hymyn häivähdyksen hänen kasvoillaan kutsuessani häntä niin. Mutta onneksi tunnilla oli muitakin kohteita, siis oppilaita, kuin minä. Saatoin saada välillä edes hetken rauhan hänen partioivalta katseeltaan ja hänen kiusoittelultaan. Kun sain sen rauhallisen hetken, pystyin todella keskittymään siihen mitä oli edessäni, eli työhöni. Silloin vajosin jonkinlaiseen omaan maailmaani ja aloin toteuttaa ideaani heti saatuani sen.

Jatkoin matkaani käytävällä syvällä mietteissäni. Hetken ajan päästä huomasin Hokuton kävelevän minua vastaan. "Siinä paha missä mainitaan", sanoin hiljaa itselleni hänen harppoessan luokseni ja käyttäen sitä niin ihanaa keksimäänsä lempinimeäni Tada-chan.
En todellakaan pitänyt siitä nimestä. Hän kyseli huolistani ja murheistani, ja mieleeni juolahtikin aiemmin käytävällä näkemäni tyttö. Hän oli ollut oikein sievä sekä soma. Olin kuitenkin heti punastunut häneen katsoessani ja kävellyt nopeasti tämän ohi aivankuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Jälkeenpäin minua hävetti kauheasti, että olin näin ujo ja huono rakkausasioissa. Onneksi tyttö ei ollut kuitenkaan ehtinyt huomata mitään erityisen poikkeavaa, vaan oli heti jatkanut matkaansa. Manasin myös tuuriani, että juuri nyt tuon ihanan välikohtauksen jälkeen olin törmännyt veljeeni Hokutoon. Olivatko jotkin ylemmät voimat minua vastaan?

"E-enhän minä tässä mitään", sanoin mutta punastuin heti ja käännyin toljottamaan seinää. Se oli sitten siinä, ajattelin ja koetin kuumeisesti miettiä keinoa päästä pois tästä tilanteesta. Veljeni tiesi vallan hyvin mitä huolia minulla oli käyttäytyessäni näin, ja manasin jälleen kerran itseäni, että olin näin surkea valehtelemaan ja peittelemään mitä päässäni liikkui. Nyt Hokuto ei varmana jättäisi minua ikinä rauhaan, ennenkuin kertoisin mitä päässäni liikkui. Ja sitten kun lopulta taipuisin kertomaan, niin hän ei jättäisi minua edelleenkään rauhaan, vaan alkaisi kertoa "mahtavia" neuvojaan, joita ilman pärjäisin aivan mainiosti. En kyllä ikinä kuunaan päivänä suostuisi tekemään niinkuin hän kiinnostuksen kohteidensa suhteen. Menettäisin varmasti heti kasvoni, ja minun olisi varmaankin vaihdettava koulua..

// Sori, että vastaaminen kesti näin kauan. Oli hiukan monenlaisia ongelmia :´´D

[[ Voi sinua. : D ]]

"Hoo? Ei mitään?" Kysyin tekoyllättyneenä, kohottaen kulmaani enemmän kuin kysyvästi. Voi pientä Tada-chaniani. Vaikka hän yrittäisi kuinka valehdella, totuus paljastui aina hänen kasvoiltaan - jotka tällä hetkellä hehkuivat tulipunaisina. Ei, ei hän osannut valehdella alkuunsakaan. Veljeni oli liian rehti ja hyväntahtoinen; toisaalta välillä häneltä lipsahti epätoivoinen peiteyritys. Kuten muutama sekunti sitten. Olin heti älynnyt, mistä oikein oli kyse. Kuin olisin lukenut avointa kirjaa.
Liikuin sulavasti ja huomaamattomasti Tadahiron taakse, painautuen tämän niskan ylle. "Kyse on tytöstä, eikö olekin?" kysyin kuiskaten. Kasvoillani oli lähestulkoon mielipuolinen virne; ei sellainen, mitä huulillani yleensä tapasi nähdä. Olin hyvin huvittunut tilanteesta. Oli ilmiselvää, että veljelläni oli jonkin sortin ihastus - ehkä enemmänkin. Voisin hyötyä tilanteesta vaikka kuinka paljon, mutta ehkä moinen olisi turhankin ilkeää.

Havahduin kuullessani pienten korkokenkien kopinaa kovalla lattialla. Nostin veljeeni keskittyneen katseen hänestä ja huomasin muutaman tytön kulkevan meistä ohi. Supattelivat luontaiseen tyyliinsä, vilkuilivat tänne päin. Toinen heistä oli joku täysin tuntematon, mutta toisen minä sen sijaan tunsin. Suoristin kehoni, jättäen Tadahiron ikäänkuin toissijaiseksi. Käännyin tyttöjä kohti hienostuneesti hymyillen. "Huomenta, Rika-chan", sanoin toiselle heistä. Tyttö lehahti täysin punaiseksi ja mutisi vastaukseksi jotain "Samaa teille, Koji-sensei" ja jatkoi iloisesti hykerrellen matkaansa ystävänsä kera.
Hän ei varmaankaan ollut odottanut minun sanovan hänelle mitään. Rika oli melko pöljä tyttö, jos pitäisi suoraan puhua. Yksi niistä, jotka olivat halunneet kanssani oikean, vakituisen suhteen. Olen ollut aina rehellisyyden kannattaja - joissain määrin. Sen takia myös kerron kumppaneilleni, ettei tästä tule ikinä mitään seksiä suurempaa. Silti nämä jotkut pöljät ihmiset - kuten Rika - yrittävät yrittämistään. Erosimme pari viikkoa sitten, kyynelten saattelemana. Minulle asia oli tietenkin se ja sama, mutta Rika murtui täysin. Mitäs oli typerys. Aistin kyllä, että hänellä oli vielä tunteita minuun. Äskeinen tervehdys ja sen reaktio oli täydellinen merkki siitä.

Käännyin takaisin Tadahiroon päin, aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. "Tulitko hakemaan neuvoja?" kysyin äkisti ja kaappasin hänet yllättäen kainalooni, vieden käteni tämän olalle. "Sillä minä annan niitä oikein mielelläni!" huudahdin innostuneesti. Joskus minusta tuntui, että olin aivan eri ihminen veljeni lähellä. Muille olin sivistynyt, kaikin puolin elegantti ja ehkä kylmäkin. Tadahirolle olin kaverimainen, piikikäs veli. Luultavasti kukaan muu ei ole koskaan nähnyt tätä aurinkoisempaa puolta minusta.

[[ Sry tuosta pienestä hitistä loppupuolella. :) ]]

Tadahiro Koji

Juuri, kun olin miettimässä, kuinka oikein pääsisin pakenemaan veljeni luota, hän olikin jo hivuttautunut selkäni taakse ja kysyi oliko kyse tytöstä. Hiukan jo helpottanut punostumiseni sen kuin paheni entisestään leviten korviini asti. "E-ei, ei tietenkään!" sanoin ja pudistin vimmatusti päätäni. Säälittävä peiteyritykseni tuskin onnistuisi missään vaiheessa. Olin aina vain tuomittu epäonnistumaan. Kun käännyin veljeäni kohti, huomasin hänen ilmeensä. Kylmät väreet nousivat selkäpiitäni pitkin ja yritin hivuttautua kauemmas. Pakoyritykseni kuitenkin päättyi muutaman tytön kävellessämme ohitsemme. Tapansa mukaan veljeni oli heti heidän kimpussaan ja ryhdistäytyikin ikäänkuin takaisin eräänlaiseen peiterooliinsa. Hän tervehti toista Rika-nimistä tyttöä, ja tämän kasvot lehahtivatkin heti punaiseksi. Tuijotin äimänkäkenä tytön perään. En todellakaan ymmärtänyt kuinka tytöiltä jalat pettivät melkein alta veljeni edessä. Mikä Hokutossa muka nyt oli niin kiehtovaa? Olihan hän omalaatuinen persoona, mutta.. Jos olisin tyttö en kyllä ikinä retkahtaisi veljeni kaltaiseen ihmiseen. Pelkkä ajatuskin sai minut jo voimaan pahoin. Kuinka voi todella ollakaan, että muut opettajat eivät ole vieläkään saaneet Hokuton tekemisiä selville? Peittelikö se lurjus todella niin hyvin jälkensä? ja miksei kukaan oppilaista sanonut muille opettajille mitään? Tai miksen minä? Kun aloin asiaa tarkemmin ajatella, tajusin ,että omatuntoni ei olisi sitä kestänyt.. En saisi rauhaa siltä, että olisin jollakin tapaa kavaltanut veljeni. Tuskimpa hänkään olisi niin anteeksiantavainen..
Miksi minun piti olla näin tunnollinen ja kiltti? Jos pystyisin pitämään edes joskus puoliani, elämäni olisi varmasti rutosti parempi.

En ehtinyt kauaakaan pyöritellä vastenmielisiä ajatuksia, tai omatunto kysymyksiä päässäni, kunnes veljeni oli kaapannut minut jo kainaloonsa ja kysyi tarvitsenko neuvoja pikku pulmaani. Tiesin tarkkaan, että hän antoi niitä todella mielellään, vaikka minä en niitä tarvinnutkaan.Ja olin varma, ettei hän jättäisi minua rauhaan piikittelyltään ennenkuin olisi selostanut kaikki nolottavat ja usein vastenmielisetkin ajatukset takaraivostaan. "Niisan..", aloitin, mutta ääneni vaikeni äkisti. En tiennyt kuinka oikein pystyisin kieltäytymään. Pälyilin ympärilleni kuin apua hakien ja käskin itseäni rauhoittumaan. Lopulta kuitenkin tyydyin vain pyristelemään irti veljeni otteesta. Turhaan. Miksen ollut ikinä aloittanut jotain taistelulajia, kuten vaikkapa judoa tai hapkidoa? Voisin paeta helposti veljeni käsistä ja vaikkapa huijata opettajilleni olevani huonovointinen ja voisin paeta kotiin. Mutta sitten muistinkin viimeisen tuntini olevan Hokuton opetettavissa, ja hänpä tuskin sitä selitystä nielisi. Ainakaan purematta. Alistuin kohtalooni ja lopetin rimpuilemisen. Huokaisin syvään ja kehoni veltostui. No, mikäpä siinä sitten. Kuuntelisin Hokuton "neuvot" ja läksisin pois. Jos vain kestäisin tämän, niin ehkäpä pääsisin pois pinteestä ja olisin kuivilla.

//Nyt tuli vähän lyhkäsempi. Eipähän sullakaan sitten ole mitään paineita ^^
Ja viestit saattaapi joskus välillä lyhetä vieläkin pienemmiksi, että eipä hätiä mitiä. Kunha vastaillaan niin ahkerasti, kuin pystytään jookos kookos? Kirjoituksen sisältöhän on kuitenkin tärkein? Väliäkö hällä, että kirjoittaako lyhyesti tai pitkästi :3 (mikä ihmeen psykologia-nurkka XD)

[[ Lmao mun psykiatri :--D ]]

Olin arvannut ennalta veljeni reaktiot. Niin selvää, niin läpinäkyvää. Ainahan kyse oli tytöstä, ainakin kun Tada käyttäytyi tällä lailla. Turhaan hän kielsi olettamukseni - ainakin itse tiesin niiden olevan totta. Ei Tadahiron olisi tarvinnut valehdella, tai yrittää sitä. Sillä loppujen lopuksi kaivoin totuuden aina esiin, oli se huonoa tai hyvää.
"Älä peittele turhaan tunteitasi. Olen isoveljesi, kyllä minä tiedän miltä sinusta tuntuu." Minä oikein painotin sanaa 'isoveli', kuin sylkien sanan suoraan Tadan kasvoille. Tiesin, ettei hän ollut ikinä mielissään siitä kun muistutin häntä asemastaan. Itse sain siitä kyllä suurta mielihyvää. Olinhan hänen isoveljensä, opettajansa - paljon korkea- arvoisempi. Hyväksyin silti sen, että hän kutsui minua luokkien ulkopuolella niisaniksi. Olimmehan sentään veljiä, enkä ollut aina niin sydämetön mitä voisi olettaa.

"Annas kun arvaan", aloitin sanani hiukan mietteliään näköisenä, katsoen ylös päin kohti kattoa. Sitten käänsin katseeni takaisin veljeeni. "Tapasit jonkun nätin tytön aivan ohimennen, mutta sinulla ei ollut rohkeutta avata suutasi ja pyytää tätä esimerkiksi treffeille?" Äänensävyni oli jokseenkin syyttelevä, vaikka enhän minä mistään veljeäni syyttänyt. Joskus hänen ujoutensa vain ärsytti. Hän oli liian hiljainen.
En jäänyt odottamaan Tadan vastausta, vaan jatkoin taas puheitani naisasioista. Olin luonnollisesti expertti tämän suhteen; myös miehien. Olinhan bi-seksuaali ja ylpeä siitä. Tai, melkein ylpeä. Vanhemmilleni en ole ikinä asiasta mitään edes maininnut, he luulevat minun olevan normaali hetero normaalissa koulussa normaalina opettajana. Kaikki väärin - yksi, en ole hetero. Kaksi, Ikiyugo ei ole normaali koulu. Kolme, en ole normaali opettaja. Minä nimittäin kiinnostun oppilaistani.
"Säälittävää, Tada-chan. Eivät tytöt vain yht' äkkiä ryntää luoksesi ja halua seurustella kanssasi. He odottavat, että sinä tulet hakemaan. On miehen tehtävä tehdä aloite." Sanoin päästäen veljeni otteestani, tunkien käteni taskuuni. "Vai onko kyseessä kenties se, ettet tiedä miten iskeä sitä tiettyä henkilöä?" Jatkoin hymyillen hiukan pirullisesti.

Tadahiro Koji

Katselin vaivautuneesti maahan Hokuton sanoessan itseään isoveljeksi hyvin painottavalla sävyllä. Tunsin oloni vielä vaivautuneemmaksi, kun ajattelin sanan isoveli merkitystä. Ei todellakaan ollut reilua, että Hokutosta oli täytynyt tulla isoveli. Se oli vain niin piinaavaa ja raastavaa.

Kun Hokuto oli aloittanut paapatuksensa miten tyttöjä kuuluisi käsitellä, (tai jotain sen suuntaista, koska en oikein kuunnellut hänen puhettaan kunnolla). Hänen äänensä vain jotenkin puuroutui piitkäksi blahblah- puheeksi korvissani. Minulla oli kai korvissani jonkinlainen luontainen isoveli-suodatin. Kun hänen äänensä oli vaimennut sopivan hiljaiseksi taustapuheeksi, aloin taas vajota omaan ajatusmaailmaani. Monet käytävillä näkemistäni tytöistä olivat ainakin ulkonäöllisesti sieviä. tosin luonteista tai mistään muustakaan en ollut ikinä päässyt selville. Olinhan aina noudattanut "nopea pyyhällys kohteen ohi pää punaisena"-menetelmääni. Monet tytöt saivat ulkonäöllään sydämeni pompahtamaan, mutta oikeaa palavaa rakastumista en ollut ikinä kohdannut. En vain ollut päässyt ikinä niin pitkälle. Huokaisin taas syvään. Ei vain ollut helppoa olla minä.. Jos olisin edes joskus niin onnekas, että löytäisin sen jonkun.. Se olisi.. ihanaa.. Mutta en varmasti ikinä tekisi niinkuin Hokuto. Jotenkin kun edes ajattelin sänkyhommia, tunsin oloni todella vaivautuneeksi. Mitä ihmettä minun tulisi edes tehdä?

Havahduin mietteistäni Hokuton sanoessa toimiani säälittäviksi ja kun hän alkoi selostaa että poikien pitää mennä tyttöjen luokse, ja tehtävä aloite.. Jotenkin oloni kävi entistäkin vaivautuneemmaksi ja säälittäväksi. Vilkaisin Hokutoa sivusilmällä. "Mutta niisan! En minä pysty tekemään mitään aloitetta! Minusta ei ole siihen, ja sinä tiedät sen varsin hyvin! Tytöt vielä liikkuvat aina laumassa niin miten oikein pystyisin menemään sen jonkun tytön luokse kun hänellä on nauru-kuorokin valmiina?!", parahdin ja kaduin heti että olin sanonut yhtään mitään. Käytävissä kaikui melko hyvin, ja olin varma, että jos täällä nyt oli joku, niin hän oli varmasti kuullut säälittävän sepitykseni. "Ja niisan.. Ei minulla ole ketään tiettyä henkilöä, johonka haluaisin tutustua ", kuiskasin lähes äänettömästi korostaen tutustua-sanaa (sillä en oikein pitänyt sanasta iskeä, ja sellaisesta tavasta tehdä aloite) ja käänsin katseeni kohti lattiaa naama hiukan punertavana. Tästä naaman punoittamisesta alkoi näköjään nykyään tulla tapa.. "Haluan vain osata puhua tytöillle rauhallisesti ja luontevasti, kuin se olisi jokin arkipäivän askare.", sain vielä sanotuksi, ennenkuin hiljenin taas.

//tuli vielä lyhyempi, sori. Olisikohan noita isoveli-suodattimia myös vanhempien mallia ja vielä aleessa? Olisi nääs tarvetta XD

[[ Ohohoho, enpäs tiedä. :---D Olis täälläkin huutava pula sellaisesta. ]]

Siinä se taas tuli. Hätäinen 'mutta, mutta'- sanaselityskoukero naurettavan poskille levinneen punan kera. Milloinkohan Tada oikein oppi, ettei 'mutta, mutta' aina toiminut? Vähiten se toimi minun kanssani. Tiesin kyllä veljeni olevan todella ujo, ehkä enemmänkin. Miten hän ei silti kyennyt puhumaan tytöille täysin normaalisti? Se oli epänormaalia ja outoa. Iskeminen ja iskurepliikit olivat aivan eri lukunsa, mutta luoja paratkoon, pitäisi kaikkien nyt pystyä toisilleen puhumaan.
"Tada-chan, Tada-chan..." mutisin päätäni pidellen, voivotellen veljeni luontaista olemusta. Mitä neuvoja voisin muka hänelle antaa? Tadan pitäisi ensin päästä ulos kuorestaan, jos halusi tyttöystävää. "Oli naurukuoroa tai ei, sinulla ei ole mitään hävettävää. Kävelet vain pää pystyssä, rohkeana - ja teet siirtosi. Mikä voisi mennä vikaan? Olethan saanut osan näistä komeista piirteistä." Tadahiron neuvominen oli aina yksi haaste elämässäni. Vaikka asiat tuntuivat helpoilta, veljeni sai ne aina vaikeentumaan ihan vahingossa.

Tada jatkoi kertomalla, miten 'hänellä ei ollut ketään tiettyä henkilöä'. Nyrpistin kasvojani, tyytymättömänä tähän vastaukseen. Ainahan siellä oli joku tietty henkilö. Tadahirolla henkilö vain vaihtui tiuhaan tahtiin, koska hän oli auttamatta jämähtänyt ala- astelaisen ihastumistasolle. Jos hän pääsisi tutustumaan edes johonkin tyttöön, voisi tästä tytöstä kenties tulla veljelleni 'se tietty henkilö'. "Tada, sinulla on ongelmia. En voi käsittää, miksi et vain voi puhua ihastuksillesi. Jos et puhu, turhaan odotat elämältäsi mitään muuta vakavaa. Heität elämäsi hukkaan, olethan koulun komeimmasta päästä. Tai, ehkä siitä neitimäisemmästä. Kuitenkin, sinun pitää avautua."
Pidin pienen tauon sanoissani ja katsoin käytävän toiseen päähän. Siellä käveli lisää oppilaita, jotka tunsin. Katsoin heitä hetken, muistellen miten kunkin heistä tapasin. Osa oli kuvaamataidon ryhmässäni, osaan olin muuten vain iskenyt silmäni. Kuitenkin, olin viettänyt ihania iltoja lähes jokaisen kans-
BAM. Käytävän ovi pamahti auki raivoisasti. Niimpä niin, parhaalla mahdollisella hetkellä. Koulun talonmies. Lieneekö tarpeellista edes mainita, etten ollut kauhean hyvissä väleissä hänen kanssaan. Käännyin hitaasti Tadahiroon päin, hymyillen parhaani mukaan. Suupieleni kuitenkin valahtivat jokseenkin alas, saaden ilmeeni näyttämään aivan joltain muulta kuin hymyltä. "Tada-chan, siirtykäämme etuajassa luokkaani." sanani saattoivat kuullostaa hiukan koomisilta ja äkillisiltä. Nyt oli kuitenkin tosi kyseessä, joten en jäänyt odottamaan veljeni vastausta, vaan viiletin jo henkeni edestä kohti luokkani ovea. Siellä olisimme turvassa.

[[ Håhåhå, evil NPC talonmies näkyvissä. :''''D Paljastuukohan jo peräti tässä pelissä, mitä Hokuto poikaseni on sille tehnyt? ]]

Tadahiro Koji

Kun Hokuto alkoi päivitellä minulle "Tada-chan"-nimelläni, valpastuin kuuntelemaan ja käänsin kasvojani hieman häntä kohti. Kun hän oli puhellut naurukuoron turhuudesta sekä päättäväisyydestä ja omasta siirrosta, niin huokaisin taas syvään. "Jaah. Ai että mikäkö voisi mennä vikaan?", sanoin pessimistisesti. "Ensinnäkin punastun, sitten saatan mennä lukkoon, enkä saa enää sanaakaan suustani. Ja sen jälkeen todennäköisesti jalat pettävät jännityksestä ja aivojen ylikierroksien takia alta. Jos niin ei käy, niin varmaankin pötkin pakoon pää kolmantena jalkana..", sanoin hiljaa ja pudistin päätäni. Sitten jatkoin, "Ei minusta vain ole tällaiseen. Olen vain todella naurettava, kun teen tällaisesta aina ison numeron.. En vain osaa tehdä sitä oikein!"

Kun Hokuto oli alkanut taas selittää sitä "kuinka minulla oli ongelmia" tai "tai miksen vain puhunut ihastuksilleni" , niin vastasin, että olen vain niin ujo, enkä pystynyt siihen. Ja repesin hiljaiseen ja hieman katkeraan nauruun, kun hän sanoi minun olevan koulun komeimmasta päästä, tai ainakin neitimäisemmästä. Kun hän käski minua avautumaan, niin olin hiukan ymmälläni. "Niisan.. Miten minä edes avaudun?" kysyin, mutta veljeni huomio oli jo siirtynyt käytävän toisessa päässä olevaan tyttölaumaan. Hän näytti puntaroivan jotakin. Huokaisin ja mietin, että kauankohan tämäkin piina oikein kestäisi. Hätkähdin säikähtäneesti, kun kuulin kovan pamauksen jostain hiukan kauempaa. Yritin kurotella katsomaan, että kuka piti noin kovaa meteliä, mutta en oikein nähnyt Hokuton takaa mitään. Manasin taas kerran lyhyyttäni. Onnettomat kurkottelu-yritykseni tosin loppuivat Hokuton kääntyessään outo omituinen irvistyksen tapainen ilme kasvoillaan. Kun hän ehdotti aikaista siirtymistä luokkaan, ilmeeni muuttui hiukan kysyväksi. "Joku vanha raivoisa seurustelu-kumppanisi?", kysyin häneltä kuiskaten. Kurkotin kuitenkin katseeni hänen sivultaan nähdäkseni henkilön. Kauhunsekainen ilme levisi naamalleni tunnistaessani talonmiehen. koska olin Hokuton veli, oletti talonmies minun todennäköisesti olevan samanlainen kuin veljeni. En tosin ollut ikinä uskaltanut jäädä selittämään talonmiehelle olevani syytön ja erilainen kuin Hokuto, sillä talonmiehen ikäväntuntuinen katse ja pelkkä olemuskin saivat minut hermostumaan. Kasvoni valahtivat kalpeiksi ja laskeuduin kurkottamis-asennostani takaisin Hokuton taakse piiloon talonmieheltä, kuitenkin huomaten veljeni vaihtaneen paikkaa ja viilettävän jo kauempana käytävällä.
"O-odota niisan!", huudahdin suoristaen samalla reppuni asentoa ja lähtien juoksemaan hänen peräänsä. En tahtonut jäädä -etenkään yksin- raivoisan talonmiehen kynsiin.

//teikäläinen voi keksiä, mitä Hokuto on talonmiehelle tehnyt, sillä tunnethan Hokuton sisimmän ja menneisyyden silleen paremmin
Ja pitääkö meidän piakkoin vaihtaa paikkaa johonkin luokat-osioon tms. ?

[[ Ei mun mielestä paikkaa tarvitse vaihtaa, pelataan vaa tässä. : D ]]

Kiiruhdin kohti luokan ovea, täysin tietämättömänä siitä, seurasiko veljeni. Jos hän olisi järkevä - kuten yleensä oli - hän seuraisi. Toisaalta Tadalla oli niitä typeriäkin päiviä, ja toivoin hartaasti, ettei tämä olisi sellainen. Kuulin, miten hän pyysi minua odottamaan ja lähti perääni. Kurkistin tätä olkani takaa, yhä juosten ovelle päin. "Odota? Turha luulo!" sähisin hampaitteni välistä. Jos veljeni teki mieli tyynille vesille, saisi itse juosta minut kiinni. Mutta että odottaisin häntä ja antaisin talonmiehen nähdä minut? Ei mitään mahdollisuuksia.
Vihdoinkin tavoitin kuvaamataidon luokan ovenkahvan, käänsin sen alas ja samalla kiersin tunkemiani avaimia lukossa. Kuului luontainen 'klik' ja ovi aukesi. Miltein tunsin, miten mielialani keveni. Sujahdin luokkaan ja käännyin sitten katsomaan, miten veljeni pärjäsi. Samalla kurkkasin myös varovaisesti käytävän päätyyn, johon talonmies oli äsken ilmestynyt. Epäonnekseni hän oli huomannut veljeni, joten oletti varmaan minunkin olevan lähistöllä. Hän ärähti melko kuuluvasti, manaten 'niiden Kojin kakaroiden' perään. Mies kuitenkin aloitti lattian luuttuamisen, vaikka näytti hyvin vihaiselta. Minä inhosin tuota vanhaa ja äkäistä miestä.

"Nopeasti nyt", huudahdin veljelleni ja odotin tämän tulevan sisälle luokkaan. Kun olimme molemmat vihdoin turvassa, läimäytin oven kiinni ja valahdin melkein väsyneeksi. Ryhtini huononi kuin olisin juuri juossut kymmeniä minuutteja putkeen - ainakin sydämeni pamppaili sitä tahtia. Hengitin raskaasti, mutta palauduin vähitellen normaaliksi ja suoristin selkäni. Loistavaa, nyt en voisi olla koko päivää miettimättä, missä talonmies vaani. Hän oli vanha ja raihnas, mutta ovela. Juuri minunlaiseni ihmisen verivihollinen, enkä viitsi nyt kertoa, miksi. Katsahdin tovin jälkeen takaisin Tadahiroon, naurahtaen hyvin vaisusti. Ei minua kyllä todellakaan naurattanut. "Kas näin", aloitin helpottuneella äänensävyllä, "Nyt voimme taas keskittyä sinun ongelmiisi."
Kävelin samalla luokan etuosaan ja aloin järjestellä pöydälläni lojuvia papereita. Asetin kainalossani pitämät siihen viereen, kääntyen sitten liitutaululle päin. Nyt pitäisi vain rauhoittua, minun pitäisi keskittää ajatukseni takaisin Tadaan. Talonmies oli pelottava, mutta tänne hän ei tohtisi tulla. Otin valkean liidun käteeni ja kirjoitin taululle isoilla kirjaimilla 'perspektiivi'. Aloin kirjoittamaan otsikon alle hyödyllisiä ohjeita, raapustin myös pari havainnollistavaa kuvaa. En kääntynyt veljeeni päin, mutta aloin puhua tälle.
"Miksi oikein punastut? Se on niin tyttömäistä." kysyin hiukan ärtyneesti, yhä jatkaen kirjoituksiani taululle. "Joskus epäilen, oletko sinäkin kenties bi- seksuaali." Tämän huomautuksen lisäsin puhtaasti kiusallani, käännyin samalla häntä päin ja virnistin mielipuolisesti. Tadaa oli aina niin mukava kiusata, sillä hän otti aina kaikesta harteilleen suuret ongelmat. Sitten minä sain jonkin ajan kuluttua korjata ne ongelmat, ja lisätä niitä taas hänen ylleen. Se oli kuin noidankehä; minulle täyttä leikkiä.

Tadahiro Koji

Olin juuri kiihdyttänyt vauhtini hölkkäys-tahtiin, ja säikähdin todella Hokuton sähistessä minulle. Luulin, että hän saattaisi läimäyttää luokkansa oven perässään kiinni, jos en ehtisi sinne tarpeeksi nopeasti. Ajatus sai minut entistäkin stressaantuneemmaksi, ja lisäsin vauhtia. Hokuto oli juuri käskenyt minua kiirehtimään, kun syöksähdin sisälle luokkaan. Kuulin oven läimähtävän heti perässäni kiinni, ja tunsin pienen helpotuksen aallon kulkevan lävitseni. Kasvoni olivat silti varmasti vielä lakananvalkoiset säikähdyksen johdosta. Pelkäsin silti hieman, että talonmies seuraisi meitä tänne luokkaan. Käänsin katseeni hitaasti yhä hengähtyneesti puuskuttaen veljeäni kohti. Hänkin näytti vielä olevan hiukan hengästynyt äskeisestä. Hän kuitenkin palautui melko nopeasti ja naurahti hiljaa. En ymmärrä, miten hän oikein pystyi nauramaan tässä tilanteessa. päätin tulkita sen helpotuksen sekaiseksi nauruksi. Sain kuitenkin pian muuta ajateltavaa, sillä hän olikin jo ehtinyt ehdottaa siirtymistä minun ongelmaani. Siinä samassa hän olikin jo pyyhältänyt luokan eteen ja järjesteli jotakin papereita. hän kirjoitteli myös jotakin tauluun.. Jaa, vai että perspektiivi, sanoin ja kompuroin tavanomaiselle paikalleni ikkunapaikan viereen. Ainakin sain paikan varattua ajoissa, tuumiskelin itsekseni ja vedin tuolin esiin laittaen reppuni sen selkämykseen roikkumaan. istahdin tuolille rennosti sivuttain ja annoin pääni valahtaa takakenoon katse kohti kattoa. Päästin syvän huokauksen ja yritin rentoutua. Vähitellen sydämeni sykähtely tasoittui ja rauhoituin.

En ehtinyt kauaa hengähtää, sillä pian Hokuto oli kuitenkin jo äänessä. Hän sanoi punastumistani tyttömäiseksi, mutta sen jo tiesinkin. Ainakin alitajunnassani.. Kun hän epäili minun olevan bi-seksuaali, nousin heti tuolilta järkyttyneenä, mutta kompastuin ja rämähdinkin lattialle saaden kaikki ilmat keuhkoistani pihalle. Nousin hitaasti henkeäni haukkoen ylös seisomaan kuitenkin nojaten toisella kädelläni samalla pöytään. Kun olin siinä hetken henkeäni haukkoen seissyt, aloinkin jo sepittää vastalausetta. "No en todellakaan ole mikään sellainen! Miten sinä muka sait sellaista päähäsi?!", huudahdin ja köhin siihen päälle. Henkeni ei kulkenut vielä aivan kunnolla ja puuskutin melko kuuluvasti. En kuitenkaan käynyt tuolille istumaan, koska silloin pääni olisi ollut entistäkin matalammalla tasolla veljestäni, ja olisin kokenut jonkinlaista alitajuntaista alemmuuden-tunnetta. Pyyhkäisin kämmenselällä huultani. Verta. Niinpä niin. Olin siis purrut vahingossa huuleeni. Suuhuni levisi kuvottava veren maku. Se sai minut kakomaan inhotuksesta. En ollut ikinä pitänyt veren mausta taikka hajusta. En sen takia myöskään syönyt eläinhahmossani. Vaikka kukapa sen tietää pitäisinkö silloin raa´asta lihasta. En ollut ikinä viitsinyt ottaa riskiä ja kokeilla sitä. Raahustin lähimmälle hiukan maalin peitossa olevalle lavuaarille, ja sylkäisin veret suustani. Join siihen vähän vettä päälle yrittäessäni saada veren maun pois suustani. Sitten otin käsipyyhepaperin, ja aloin painella sillä huuleeni tullutta haavaa.

//kai tossa kuvisluokassa on kraana ja lavuaari?

[[ No nyt siellä ainakin on :--D ]]

Rehellisesti sanottuna, en odottanut veljeltäni noin... massiivista reaktiota. Kova tömähdys tuolilta lattialle oli saanut omanikin liikkeeni herpaantumaan, joten yksi 'su'- tavu oli mennyt pilalle käteni liikkeestä. Olin kääntynyt hitaasti Tadahiroon päin, hiukan epävarmana siitä mitä odottaa. Kun sitten näinkin rakkaan veljeni makaamassa lattialla ja yrittämässä epätoivoisesti nousta ylös, en voinut muuta kuin revetä hervottomaan nauruun.
Seisoin vain paikallani, pidellen vatsaani ja heiluen nauruni voimasta. Koko näky oli niin hulvaton, etten voinut lopettaa. Kun Tada alkoi olla jo pystyssä, minäkin rauhoituin. Tai ainakin yritin - pientä hihitystä huuliltani vielä karkasi. Käännyin taululle päin ja pyyhin 'su'- tavun märällä sienellä ja kirjoitin sen uudelleen. "Tada-chan, olet liian huvittava." Sanoin kiusoitellen, kääntymättä veljeeni päin. Jatkoin taululle kirjoittamista. Aloin taas piirtää havainnollistavaa, perinteistä huonekuvaa eri perspektiiveistä. Osa oppilaista osasi jo lähes kaikkia kulmia käyttää, mutta aina oli parantamisen varaa. Ehkä voisin ensi kerralla opettaa realistisuudesta? Oppilaat pääsisivät vaikka maalaamaan toisiaan öljyväreillä.

"Sinun ei todella pitäisi ottaa kaikkea kuulemaasi noin raskaasti. Kyllähän sinä minut tunnet, kiusaan sinua hautaan saakka." Käännyin samalla takaisin Tadahiroon, ja huomasin, miten hän touhusi lavuaarin luona. Joi ainakin vettä, mutta näytti sitten ottavan käsipyyhepaperia. "Kaikki kunnossa?" Kysyin ikäänkuin ohimennen, hiukan välinpitämättömästi. Ei hän näyttänyt kuolevan, joten miksi minun pitäisi huolestua? Kyllä Tada osasi pitää huolen itsestään. Vaikkakin hän joutui sinisilmäisyytensä takia hankaluuksiin, jollain ihmeen keinolla veljeni onnistui aina pakenemaan niitä.
"Mutta palatakseni aiheeseen, miksi sinä et voi puhua tytöille normaalisti? Sen ei luulisi vaativan kauheasti ponnistelua."

[[ Lyhyt ~ ]]

Tadahiro Koji

Kun verenvuoto oli hiukan tyrehtynyt, nousin ylös suoristaen selkäni ja palasin paikalleni hieman lyödyn oloisena. Puristin silti huultani paperilla, ja istahdin alas. Ajattelin äsken kuulemaani Hokuton naurua. Enpä ollut vähään aikaan kuullut hänen suustaan tuollaista naurua. Yleensä hänen naurunsa oli paljon ivallisempaa tai hiukan pilkkaavaakin. Nyt siinä oli mukana inhimillisempi tuntu. Milloinkohan todella olin viimeksi kuullut hänen nauravan noin? Mietin hetken, mutta vain todetakseni, etten muistanut, ja että viimekerrasta taisi todellakin olla aikamoisen pitkä aika. Tai sitten en vain ollut silloin vielä oppinut kunnolla tunnistamaan hänen nauruvariaatioitaan. Nauru oli vain naurua. ja ehkä olin vain oppinut silloin liittämään kaikki hänen tekemisensä ivallisuuteen tai jotain sinnepäin..

Kun Hokuto yht´äkkiä kysyi vointiani, olin hieman hämmentynyt. olin hyvin yllättynyt siitä, että hän kiinnitti minuun niinkin paljon huomiota kun muussakin tapauksessa, kuin hänen ivallisella, pilkkaavalla tai tylsistyneellä tavallaan. Mielestäni oli lähes maailaan kahdeksas ihme, kun hän huolehti minusta näinkin paljon. Ihmettelin vielä hetken hänen puheitaan, kunnes käännyin häneen päin. Palauduin nopeasti neutraaliin tilaani huomatessani hänen olevan melko välinpitämätön. Niinpä niin, ajattelin. Eipä hän tietenkään voisi olla niin huomaavainen. Miksen ikinä tarkista ensin kunnolla, ennenkuin vedän liian hätäisiä johtopäätöksiä, päivittelin ja nojasin kyynerpäähäni hieman pettyneenä ja turhautuneena. Päätin silti vastata, kun hän kerran oli edes vaivautunut kysymään vointiani. Olin juuri ottamassa käsipaperia huuliltani, ja en ehinyt edes kunnolla suutani avata, kun huomasin kädessäni olevan paperin olevan aivan verinen. Toljotin paperia hieman ihmeissäni ja yllättyneenä, ennenkuin aivoni toimivat taas edes jotenkin. "Pahus", sanoin, ja otin paperin kuivemman puolen käyttöön. Painoin sitä kovasti huultani vasten. Haava olikin syvempi kuin olin olettanut. Siihen uponnut hammas oli varmaankin ollut kulmahammas. En kuitenkaan antanut sen häiritä, kun Hokuto olikin jo ehtinyt palata "tadanpikkutyttöongelma"-aiheeseen.
"Jaa-a. Jos minä tietäisin, mistä mokoma johtuu, niin tuskin olisin tässä tilanteessa tyttöjen suhteen", sanoin. "Olisin varmaankin jo keksinyt mitä minun pitäisi tehdä päästäkseni tästä ongelmasta eroon", jatkoin ja katsoin taas paperia kädessäni. Verenvuoto ei oikein ollut ottaa tyrehtyäkseen. En todellakaan olisi nyt sillä tuulella mennäkseni terveydenhoitajalle asti. Päätin vain odottaa, että verenvuoto tyrehtyisi. Menisin terveydenhoitajalle vasta pakon vaatiessa. Vaikka veljeni piikittelikin minua yleensä kysymyksillään, en haluaisi jättää kuvaamataidontuntia väliin tällaisesta pikkusyystä.

//väliäkö hällä, kuten jo aiemmin taisinkin sanoa XD
sitäpaitsi mullekin tuli lyhkäsempi

"Totta tuokin", totesin hiukan kuivahkosti, keskittymättä asiaan enempää.
Jäin miettimään, miten oikein voisin auttaa veljeäni. Hän ei kyllä itse tulisi onnistumaan pelosta pääsyssään, se oli varmaa. Minun pitäisi vain jotenkin saada hänet puhumaan tytöille - joko hyvällä tai pahalla. Tada oli kyllä turhankin älykäs; en pystyisi huiputtamaan häntä minkäänmuotoiseen ansaan. Mutta entä jos hän tulisi jonnekin vapaaehtoisesti? Voisin raahautua mukaan, olla tukena ja siihen suuntaan. Itse pidin ajatusta loistavana, mutta Tada ei aina halunnut minua mukaansa. Hmph, luultavasti pelkäsi jäävänsä minun varjooni.
"Mitäs sanoisit, jos järjestäisin pienimuotoiset bileet? Kutsuisin toki tyttöjä ja poikia tasapuolisesti. Se olisi hyvää harjoitusta puhumisen suhteen, seuraleikkejä ja kaikkea muuta mukavaa." Virnistin hiukan tuon 'muuta mukavaa' kohdalla, jääden omien ajatusteni vangiksi. Jos hyvin kävisi ja Tada suostuisi, voisin minäkin sieltä itselleni daamin tai herran poimia illanvieton ajaksi. Tai, kukaties - pidemmäksi aikaa? Pudistin päätäni ajatuksissani. Ei se käynyt, koska olin liian kiireinen tällä hetkellä. Minun piti voittaa Jonathanin luottamus puolelleni, saada hänet rakastumaan minuun. Sitten voisin aloittaa itse pelin; särkeä hänen sydämensä. Koko ajatus kutkutti minua, ken tietää miksi. Ehkä olin luonnostani peluri.

Vihdoin sain kirjoitettua kaiken informaation taululle. Istahdin rauhallisesti tuolilleni ja nojauduin rennosti taaksepäin. "Hmph, turhaanhan minä ajatuksiani sinulle jaan. Jänistäisit kuitenkin, etkä ilmaannu paikalle." Sanoin veljelleni hiukan ivallisesti naurahtaen. Minun pitäisi ajaa häntä myöntymisen suuntaan - pieni kiusanteko ja vähättely voisi toimia. Tada yleensä ärtyi siitä, kun moitin tätä ja sanoin tämän olevan jotain luuserin ja ujon väliltä. Hän ei myöskään pitänyt siitä, miten neitimäiseksi häntä kutsuin.
Vilkaisin sivusilmälläni kelloa. Tunti alkaisi vasta noin kymmenen minuutin päästä. Se tarkoitti, että pian pääsisin taas opettamaan oppilaitani - jakamaan tietoni ja taitoni heidän kanssaan. Voisin tavallisuudesta poiketen pitää hiukan hauskemman tunnin. Normaalisti tunnelma oli rento, mutta voisin piristää sitä entisestään. Vaikka jotain musiikkia taustalle? Kyllä, se voisi toimia. Ja ehkä voisin myös ohimennen yrittää saada Tadaa puhumaan tytöille.

Tadahiro Koji

Kun Hokuto myönsi minun olevan oikeassa, tai niin minä sen ainakin tulkitsin, niin rentouduin hieman. Noh, vaikka hän ei näyttänyt siltä, kuin aikoisi jättää asian sikseen, niin olin silti jostain kumman syystä kiitollinen, että hän oli samaa mieltä kanssani. Se oli yleensä melko harvinaista. Pälyilin ympärilleni. Veljeni näytti taas siltä, että hän oli vajonnut omiin mietteisiinsä. En oikein pitänyt siitä, että veljeni oli hiljaa. Se oli melko ristiriitaista, sillä samalla kun tahdoin hänen olevan hiljaa, niin kammoksuin sitä, sillä silloin hän yleensä mietti jotakin ankarasti. Ja se jokin ei yleensä ollut minun kannaltani hyvää.

Huomasin huuleni verenvuodon vähentyneen, ja kävin heittämässä paperin pois. Pärjäisin nyt varmaan ilmankin. Palatessani paikalleni valpastuin Hokuton alkaessa selittää jotakin bileistä hänen luonaan. Ajattelin asiaa. Sinällään se todellakin voisi olla ihan rakentavakin kokemus, mutta vatsassani alkoi liidellä perhosia ajatellessani suurta määrää tyttöjä, ja poikia nauramassa säälittävyydelleni. Irvistin bile-idealle. Kun huomasin Hokuton virnistävän sanan ´muuta mukavaa´ aikana, kylmät väreet kulkivat nopeasti selkääni pitkin. Tärähdin voimakkaasti sen johdosta ja nielaisin äänekkäästi. Huomasin tosin Hokuton kiinnittäneen huomionsa jo muualle. Hän ajatteli taas varmaankin jotakin sopimatonta, mietin itsekseni ja nojasin taas kyynerpäälläni pöytään hiukan veljeäni paheksuvasti. Aloin miettiä, että kuinkakohan monta kertaa veljeni oli seurustellut jonkun kanssa, ja kenties vielä särkenyt heidän sydämensäkin jättäessän heidät? kun asiaa tarkemmin ajatteli, niin luku taisi olla jo melkoisen suuri. Kuitenkin olin hieman uteliaskin tietämään.
Huomasin, että Hokuto oli näköjään saanut ohjeet rustattua taululle ja lösähtänyt tuolilleen istumaan. Kun hän sanoi uskovansa minun jänistävän paikalta, nyökkäsin hiljaa hänelle vastaukseksi. En tiennyt huomasiko hän, jotenka päätin avata suuni. "Voipi olla hyvinkin mahdollista..", sanoin hiljaa melkein kuiskaten. huomasin välitunnin viilettäneen melkoisen nopeasti eteenpäin. noin kymmenisen minuuttia enään. Saisinkohan sitten jo olla rauhassa uumoilin, ja katsahdin taululle päin miettien seuraavaa tuntia mielessäni. Sitten muistinkin aiemmin mielessäni pyörineen kysymyksen. "Hei niisan..", aloitin varovasti. "Tuli tässä mieleen, että kuinka monen kanssa olet oikeastaan seurustellut?" jatkoin. Samassa kaduinkin jo kysymystäni. Ei varmaankaan ollut hyvä idea kaivella toisten menneisyyksiä. Ainakaan sellaisten, kuin Hokuton. En tahtonut olla epäkohtelias edes niin läheisiä kohtaan kuin veljeni. Sitä tosin en hänelle suostuisi kertomaan. "Äh.. Unohda, että kysyin..", sanoin ja käännyin ikkunaa kohti katsomaan ulkona olevaa maisemaa.

Käännyin katsomaan veljeäni kummaksuen, kun kuulin tämän kysymyksen. Aloin itsekin miettiä - kuinkakohan monta 'kaatoa' minulla oli tililläni? Näin äkkiseltään sanottuna vastaus olisi lukemattomia. En ollut ikinä miettinyt asiaa, tai suoraan sanoen, minulta ei oltu koskaan kysytty sitä. Ihmiset tiesivät, että minulla oli ollut monia kumppaneita. Se riitti heille. Eivät he yleensä halunneet tietää tarkkaa lukumäärää.
Nousin tuolilta hitaasti ja kävelin veljeni luokse. "Voi Tada..." Mutisin melko hilpeästi, voivotellen veljeni kysymystä. Kumarruin tämän tasolleen, kasvoni aivan hänen omiensa edessä. "Niin monen, ettei sinun kaltaistesi lasten tarvitse tietää." Sanoin lopulta virnistäen ilkikurisesti. Tämä oli taas yksi minun ilmiselvistä kiusoitteluistani. Ja voi, miten minä nautinkaan siitä. Korjasin ryhtini taas normaaliksi ja käänsin selkäni Tadalle. Jäin kuitenkin hänen lähettyvilleen istumaan yhdelle pöydälle rennosti.

"Kerrohan, miksi moisia utelet? Ei se ole tapaistasi. Yleensä vain punastut ja sönkötät jotain omituista kun yrität puhua minun seurusteluasioistani." Totesin neutraalisti ja nostin etusormellani silmälasejani. Se oli totta - mikä ikinä viittasikaan minuun ja kumppaneihini, siitä aiheesta Tada ei voisi puhua takertelematta sanoihinsa. Hän oli niin huvittava, nolostui pienimmistäkin asioista. Melkein kävi sääliksi.
Katseeni vaelsi tahtomattani eräälle seinälle, johon oli ripustettu oppilaiden tekemiä töitä. Katsoin sitä seinää yleensä silloin, kun halusin rauhoittua tai mieltäni painoi jokin asia. Kyseessä ei ollut nyt kumpikaan - olin vain jämähtänyt katselemaan sitä. Osa töistä oli kauniita, lähes ammattimaisia. Toiset taas... noh, ei niistä sen enempää. Seinä kuitenkin muistutti minua työstäni kuvaamataidon opettajana, sillä toisinaan minä unohdin sen rakkauselämäni pyörteissä. Ja näin seinän joka päivä, joten en varmasti unohtaisi sitä asiaa.
"Noh, se näistä sinun tyttöasioistasi. Kehitä omat suunnitelmasi ja tule sitten kertomaan, miten kävi. Nyt olisi vaihteeksi mukava kuulla muista asioista." Sanoin huokaisten syvään. En jaksanut enää pohtia Tadan tyttömurheita. Yritin auttaa, mutta tulosta ei näkynyt. Tai ehkä yleisimmät metodini olivat turhan vulgaareja Tadan makuun. Olihan hän perheen hyvätapaisin, heti äidin jälkeen. "Esimerkiksi, onko joku kiusannut sinua? En yllättyisi, noin neitimäisillä kasvoilla." Sanoin pienen tauon jälkeen. Naurahdin taas melko piikikkäästi. Tadan tuntien hän ottaisi ongelmia tuostakin lausunnosta.

Tadahiro Koji

Huomasin sydämeni pamppailevan jännityksestä ja noloudesta. Koetin kaikin tavoin vastustaa lievän punan nousemista kasvoilleni, mutta turhaan. Kun tajusin yritykseni toivottomaksi, turhauduin hieman. Miksei mikään tuntunut menevän hyvin minun kannaltani?
Hätkähdin Hokuton laskiessa päänsä minun tasolleni ja puhuessaan minulle. Kun hän sanoi, ettei minunlaisteni lasten tarvitse tietää, sain taas kylmiä väreitä ja irvistin epämukavuuttani. Hokuto oli kuitenkin jo noussut pystyyn kumarasta asennostaan, ja istahtanut läheiselle pöydälle. Hän kysyi, että miksi minä sellaista oikein utelin. Kirkas puna levisi kasvoilleni niin, että en ehtinyt edes reagoida mitenkään, tai saati sitten peitellä kasvojani. Jostain syystä tein aina niin, vaikka tiesin sen olevan turhaa. "E-en minäkään tiedä! Tuli vain y-yhtäkkiä mieleen!", sanoin ja jatkoin sönköttäen: "Sitäpaitsi sanoinhan, että unohda koko juttu.." Yht´äkkiä hölmistynyt ilme levisi kasvoilleni. Olin toiminut juuri niinkuin Hokuto oli sanonutkin. Taas kerran olin vain punastunut ja selittänyt käsittämättömiä sepityksiä. Läimäytin kädellä otsaani. "Olenko tosiaan noin ennalta arvattava?", pihisin ja ja kohdistin katseeni taas kohti kattoa. Tällä kertaa en kuitenkaan ollut rentoutunut, vaan reaktioni oli puhdasta nolostuneisuutta.
Hetken voivoteltuani käyttäytymistäni huomasin Hokuton kohdistaneen katseensa luokan seinää kohti, missä roikkui oppilaiden töitä. Löysin myös joukosta muutaman oman tekeleeni. Irvistin niille. Miksi vastusteluistani välittämättä työni piti aina ripustaa seinälle? kKautta aikain opettajat olivat toimineet niin. Minä en vain käsittänyt mikä pakkomielle opettajilla oli töiden ripustamisessa seinille. En kestänyt muiden arvostelua, ja yleensä luikahdinkin pois paikalta huomatessani jonkun pysähtyneen oppilastyö-seinän kohdalle. Sekin oli osaltani hieman naurettavaa käyttäytymistä, mutta enhän minä sille mitään mahtanut. Taaskaan.

Huokaisin helpotuksesta, kun kuulin Hokuton aikovan jättää tyttö-asiani sikseen. Viimeinkin, ajattelin. Piina oli ainakin toistaiseksi ohi.
Kun Hokuto yhtäkkiä mainitsi, että onko kukaan kiusannut minua, vaikenin. Siitä aiheesta en halunnut puhua. En vain halunnut. Eihän se mitään vakavaa loppujen lopuksi ollut, mutta kirpaisi minua siltikin kuulla joitakin ikäviä puheita selkäni takana. Niitä tosin oli tuskin oltu tarkoitettu korvilleni, mutta satuin vain aina poimimaan ne puhe-mellakan joukosta. Kaikistahan aina puhutaan kaikkea heidän selkiensä takana, mutta otin minusta puhuttavat pahat kommentit jotenkin aina itseeni. Ei tuo talonmieskään ollut mitään mukavia minusta puhunut. Kaikkea ikävää vain.. "Eihän tässä mitään", vastasin hymyillen silmät kiinni enkelimäisesti. Apua, ajattelin. Ehkä olin vähän ylinäytellyt ja turhankin läpinäkyvä. Toivoin parasta, ja jatkoin hymyäni, nyt tosin hieman vaimeammin. Miksi muka olin ihmisten mielestä niin neitimäinen? Mitä ihmeellistä siinä nyt on, jos käy käsityötunneilla tai punastuu suhtkoht usein? Ajatellessani sitä hieman pitempään, huokaisin hiljaa itsekseni. Ehkäpä olinkin sittenkin vähän neitimäinen..

//tajusin juuri, että ollaan kirjoiteltu aika ahkerasti näinkin lyhyessä ajassa

[[ Joo :oo Kylläpäs aika rientää. ]]

Räpäytin silmiäni kummaksuen. Toisenkin kerran. Tuijotin veljeäni hiljaa, tyrmistyneenä tämän vastauksesta. 'Eihän tässä mitään'. Luuliko Tada tosiaan, että minua pystyi huijaamaan noin köyhällä peiteyrityksellä? Hän yritti liikaa. Sen takia hän ei osannut valehdella hyvin. Se oli omituista, sillä perusväittämältä jokainen ihminen osasi valehdella - vaan veljeni tuntui tekevän asiaan merkittävän poikkeuksen. Käänsin katseeni pois, naurahtaen ja nostaen taas silmälasejani. Veljeni tosiaan oli huvittava. Vaikka hän joskus uskaltaisikin puhua tytölle, oliko taattua, että tyttö kiinnostuisi tästä romanttisessa mielessä? Tällä hetkellä pidin ajatusta äärettömän epätodennäköisenä.
Vaihdoin taas ajatusteni kohdetta. Koska Tada oli valehdellut, totuus oli, että häneen kohdistui kiusausta. Ilmeeni muuttui vähitellen vihaiseksi ja tuimaksi. Kurtistin kulmiani, katsoen alaviistoon maata kohti. Vaikka olinkin kiusoitellut asiasta, kiusaaminen oli hyvin vakavaa. Olisin ollut mielissäni kuullessani, ettei Tadaa kiusattu. Sanomaansa ei saa koskaan takaisin, joten nyt pitäisi vain yrittää puida tämäkin asia loppuun. Katsahdin veljeeni, hiukan virnistäen. Minusta saattoi silti nähdä, että olin peräti pahoillaan hänen puolestaan.

"Tada-chan, älä pelleile minun kanssani." Sanoin miltein murhaavalla äänensävyllä. Vaikka olinkin huolissani veljeni puolesta, ei sen tarvinnut näkyä päällepäin. Tadan kaltaiseen ujoon ihmiseen voimakkaat sanat ja teot tehosivat eniten. Minun tulisi siis sada hänet ymmärtämään, että ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kertoa koko totuus. Sen ei luulisi olevan vaikea tehtävä, olinhan kaikin puolin voimakkaampi persoona kuin Tadahiro.
Kävelin hänen luokseen, taas kyyristyen tämän kasvojen tasolle. "Olehan kiltti poika ja kerro totuus. Kiusaako joku sinua?" Jatkoin lähes viettelevästi. Nousin suoraan asentoon ja jatkoin veljeni katselua ylemmästä kulmasta. "Sillä jos näin on, voin taata sinulle ongelmien poistuvan." Tämän sanoin ilkikurisesti, lähes sadistisesti virnistäen. Olin sentään Tadan isoveli, joten minun tulisi suojella häntä. Tada kun tuntui itse olevan liian heikko moiseen. Mieleeni heräsi vähitellen kysymys; kukahan veljelleni oikein naljaili? Varmaankin jotain lukiolaisia. Yrittivät aina olla niin aikuisia ja cooleja. Ja paskat siitä, kyllä minä olin heidän pelokkaat kasvonsa nähnyt - en kyllä nyt välitä kertoa, missä tilanteessa. Muutama ihminen saattoi olla veljeäni kohtaan myös vain epäystävällinen. Kuten vaikka... talonmies.
Kylmä hikipisara ilmaantui otsalleni vain ajatellessani häntä. Sitä epäystävällistä, läpitunkevaa murhaajan katsetta ja vihaista mutinaa. Jos jotain tässä maailmassa pelkäsin, niin häntä. Käännyin nopeasti Tadaan päin, yrittäen hymyillä parhaani mukaan. Se ei taaskaan onnistunut. "T-tietenkin talonmies on aivan eri asia...!" Korjasin äskeisiä puheitani. Voisin vaikka hakata muut Tadaa kiusaavat oppilaat, mutta talonmiehen lähelle ei minua saisi edes kuolleena.

Tadahiro Koji

Avatessani silmäni huomasin veljeni katsovan minua. Kiusaannuin jotenkin,ja katselin taas jonnekin sivuun päin esittääkseni välinpitämätöntä. Vähitellen hermostuin hiukan ja aloin liikehtiä penkillä hermostuneesti. Kun katsahdin taas Hokutoa päin, huomasin hänen ilmeensä oleva hieman tyrmistynyt. Voi ei, ajattelin. Eipä tainnut sekään yritys mennä läpi. Säikähdin ja hätkähdinkin vähän, kun huomasin hänen tuiman katseensa. Kun Hokuto virnisti, katsoin häneen kummastuneena. Hän ei näyttänyt pilkkaavalta. Pikemminkin melkein ymmärtäväiseltä. Kasvoilleni levisi hieman pöllämystynyt ilme. En oikein ollut uskoa sitä ajatusta, sillä joskus sitä vain unohti veljensä lempeämmän puolen tämän aina näyttäessä vain sen ei niin isovelimäisen luonteensa. Hätkähdin jälleen hänen sanoessaan tiukalla äänensävyllä etten pelleilisi hänen kanssaan, yritin vain jatkaa näyttelemistä. "E-enhän minä pelleile, niisan. Näethän sinä sen itsekin", sanoin ja yritin hymyillä vähän neutraalimmin. Pahus sentään. Miksi ihmeessä minä änkytin? Todella naurettavaa. Yritin vielä kaupan päälle paikata repliikkiäni hymyllä, vaikka tiesinkin jo epäonnistuneeni. Tosin yrittänyttähän ei laiteta? Eihän?

Kun Hokuto käski minun kertoa kiusasiko joku minua, ja että hän takasi ongelmien poistuvan samalla hymyillen pelottavasti, säikähdin ensin hieman. Ajatusteni pyöriessä en pystynyt enää hymyilemään. Kasvoni valahtivat äkkiä ilmeettömiksi, ja käänsin katseeni lattiaan niin, ettei silmiäni enään näkynyt. "Eipä kukaan sillä tavoin erityisemmin..", sanoin vaimeasti ja pidin katseeni lattiassa. Kieltäytyminen tuskin olisi auttanut missään vaiheessa, jotenka en viitsinyt aloittaa kauheaa väittelyä, jonka hän kuitenkin vahvempana persoonana voittaisi..

Katsahtaessani silmäkulmalla Hokutoon päin olin huomannut hänen kasvojensa ilmeen muuttuneen päättäväisyydestä hiukan hätkähtäneen oloiseksi. Hän pyöräytti kasvoilleen omituisen ilmeen, joka kaiketi yritti esittää hymyä. Kun katsoin hieman tarkemmin, huomasin hikipisaran hänen kasvoillaan. "T-tietenkin talonmies on aivan eri asia", oli hän huudahtanut. Käänsin pääni häntä kohti hymyillen hieman hätääntyneesti, mutta samalla pitäen kehoni rauhallisena. Pelkkä katseeni suoraan Hokuton silmiin riitti vastaukseksi. Se oli niin selvästi myöntävä vastaus talonmiehen osallisuudesta huonoon masennukseeni. En tarkemmin ajatellen edes haluaisi veljeäni sen miehen lähelle. Se oli varma kantani asiaan. Päätin kuitenkin tehdä asian selvemmäksi ja rauhoitella veljeäni. "Talonmies on vain ollut hieman töykeähkö viimeaikoina, ei siinä kummempaa", sanoin hiljaa rauhallisella äänensävyllä. Tiesin talonmiehen olevan arka aihe veljeni kannalta, jotenka halusin siirtää hänen ajatuksensa muualle. "Muutama vanhempi oppilas vain on sanonut , että olen todella lyhyt, lapsellinen, neitimäinen ja jotakin sen tapaista", jatkoin kuitenkin kadottamatta rauhoittelevaa äänensävyäni, vaikka kauhunsekainen tunne ei ollut minulta kaukana.

Tunsin helpotuksen hiipivän joka ikiseen kehoni kolkkaan; talonmies ei siis ollut itse pääpaha tässä asiassa. Se oli hyvä se. Pyyhin hikipisaran pois kämmenselälläni, huokaisten syvään ja vajoten hitaasti mietteisiini. Talonmies oli suurin pelkoni ja ihminen, jota vihasin luuytimiä myöten. Häneltä ei saanut myötätuntoa, joten en sitä itsekään antanut.
Joskus mietin, miten olin oikein päätynyt tähän tilanteeseen. Kaikki saattaisi kuullostaa sivustakuulijan korvassa koomiselta ja lapselliselta, mutta minulle se oli pötkö traagisia ja välttämättömiä tapahtumia, jotka sijoittautuivat noin vuoden taa, ensimäiselle työviikolleni. Katsokaas, olin iskenyt silmäni yhteen oppilaaseen. Poikaan. Hänen nimensä oli Kentaro, ensimäinen 'kaatoni' tässä koulussa. Tapojeni mukaan vietimme peräti viikon verran kiihkeitä hetkiä yhdessä, myös käytävillä. Kerran olimme siivouskomerossa, ja siitä alkoi minun alamäkeni.
Talonmies oli avannut komeron oven juuri yhden intiimin suudelman aikana - ei siinä juuri mitään, mutta talonmies sattuikin olemaan Kentaron isoisä. Voitte arvata, miten hän hyökkäsi kimppuuni. En voi väittää olevani heikko, itseasiassa olen hyvin vahva miesyksilö, mutta kuka tahansa olisi alistunut sen miehen nyrkkien alaisena. Pääsin pakoon, mutta terveydenhoitajan kautta. Sitten elämääni hiipi uusi ongelma; koska talonmies tiesi teoistani ja oli äärettömän vihainen, hän voisi paljastaa minut koska tahansa. Luonnollisesti, en voinut antaa sen tapahtua.
Kehitin vastaiskun, suunnitelman lavertelun estämiseksi. Tai ei minulla kunnon suunnitelmaa ikinä ollutkaan. Tein enemmänkin pieniä ilkitöitä, kuten sekoitin hänen koppinsa paperit, uhkasin Kentaron arvosanan alentamisella... mikään ei toiminut. Lopulta turvauduin siihen, mihin jokainen olisi siinä tilanteessa: lavastin väliaikaisen erottamiseni. Oikeasti ilmoitin itseni sairaaksi - olin tietenkin terve kuin pukki - ja pyysin muutamaa opettajaa sanomaan talonmiehelle ikäänkuin ohimennen minun pakkolomastani. Lopputuloksena hän ei ole laverrellut, mutta inhoaa minua syvästi eikä säästele nyrkkejään.

Palauduin takaisin muistoistani tähän hetkeen. Kuuntelin, mitä Tadahiro kertoi muutamista vanhemmista oppilaista. Vai lyhyt, lapsellinen ja neitimäinen? En voinut ikävä kyllä asiaa kieltääkään, mutta silti oli hiukan haikeaa kuulla moisia kokemuksia veljeni suusta. "Haluatko, että hakkaan ne? Kerro nimet." Sanoin suojelevasti ja naksautin rystysiäni. Tuskin Tada kenestäkään kertoisi, mutta aina voisi yrittää.

Tadahiro koji

Kun olin hiukan rauhoitellut Hokutoa, lysähdin taas istumaan penkille yrittäen rauhoittua. Olin selitellyt taas liikoja, ja huomasin kehoni tuntuvan nyt jotenkin jännittyneeltä ja väsyneeltä. Tämä päivä ei todellakaan ollut niiden hyvien ja leppoisien joukossa. Olin nukkunut huonosti, törmännyt käytävällä veljeeni, nolannut itseni monesti yhteen päivään nähden ja vielä julkisesti, joutunut selittämään kaikkea tyttöongelmistani, selitellyt jotakin kiusamisestani, ja kaatunut lattialle purren huuleni verille sekä törmännyt vielä talonmieheenkin. Kun asetin kaikki päivän huonot tapahtumat mielessäni riviin, saatoin todella ihmetellä huono-onnisuuttani. Yritin kuitenkin olla optimistinen ja unohtaa moiset asiat keskittyen nyt veljeni tekemisiin. Hän näytti silminnähden nyt todella huojentuneelta. Hän pyyhkäisi hikipisaran kasvoiltaan ja vajosi taas mietteisiinsä. Huokaisin taas. Juuripa tuon takia en halunnut ottaa talonmiestä usein puheenaiheeksi veljeni kanssa. En jotenkin kestänyt nähdä läheisteni tai kenenkään muunkaan kärsivän. Etenkään omasta toimestani. Ja juuri talonmiehen ottaminen puheenaiheeksi vaikutti todella raastavan veljeni hermoja. Toisaalta se voisi olla Hokutolle hieman opettavainenkin kokemus. Hän kenties ansaitsisi kärsiä hiukan, mutta olin päättänyt että minä en ainakaan sellaista panisi täytäntöön. En vain pystynyt. Olihan hän sentään veljeni..

Ajattelin Hokuton ja talonmiehen vihamies-suhdetta. En aivan tarkalleen tiennyt mitä veljeni oli tehnyt, mutta jostakin syystä minun ei tarvinnut edes kysyä. Jotenkin tiesin jo vastauksen. Se olisi varmastikin jotakin hyvin, hyvin likaista. En kyllä varmana aikoisi kysyä mitään yksityiskohtia veljeltäni. Se oli varmaa se.
Muistin myös ajan, jolloinka veljeni oli pitänyt "sairaslomaa" kauan sitten. Aluksi en ollut tiennyt asioiden oikeaa laitaa, ja olin todella vain luullut hänen sairastuneen. En tiennyt silloin vielä, että loma liittyi talonmieheen. Olinkin jo suunnitellut käyväni hänen kotonaan katsastamassa oliko hän vielä elossa, mutta asian todellinen laita oli tullut selväksi sen jälkeen, kun olin ohimennen kuullut muutaman opettajan puhuvan aiheesta vainvihkaa. Muistin silloin päivitelleeni veljeni luonnetta, ja epäillyt jo silloinkin jotakin pahaenteistä. Visiitti oli siis saanut jäädä pois päiväjärjestyksestä. Olin kuitenkin jatkanut normaalia elämääni, ja jonkin ajan päästä Hokuto olikin jo palannut takaisin opettamaan kuvaamataitoa. Vaikka olinkin ollut aivan aluksi hänen opettajantyötänsä koulussani vastaan, olin ollut kiitollinen hänen palatessaan takaisin luokan eteen. Sijaiset kun eivät olleet mistään pätevimmästä päästä. En kyllä ikinä ollut maininnut siitä kenellekkään. Enkä todellakaan Hokutolle. Hän vain olisi innostunut asiasta oletettavasti liikaa.

Kun Hokuto sanoi hakkaavansa minua kiusoitelleet oppilaat, ja pyysi minua kertomaan heidän nimensä, kieltäydyin kertomasta. "En tiedä heidän nimiään, enkä todellakaan aikoisi kertoa sinulle, vaikka tietäisinkin", sanoin ja yritin kuulostaa päättäväiseltä. Ääneni tosin petti hiukan, ja oletinkin tiukan vaikutukseni epäonnistuneen. Pahus, että olikaan vaikeaa olla tiukka ja päätäväinen, ihmettelin ja pudistin päätäni kieltäytymisen merkiksi. En saa antaa hänen provosoida, en varmasti anna hänen voittaa, hoin itselleni päässäni, ja yritin välttää katsekontaktia ettei se vähäinenkin varmuuteni romahtaisi.

//ei tullut sitä "rekka ajoi sisään seinästä"- kohtaa, mutta ehtiihän sitä vieläkin jos välttämättä tahtoo XD

Pudistin päätäni. Joskus en tosiaankaan käsittänyt, millainen typerys veljeni oli. Näin selvästi hänen kasvoiltaan, että mokoma penikka valehteli. Olin vanhempi, elämältäni kokeneempi - miksi hän ei voisi edes joskus antaa minun hoitaa hänen asioitaan? Sehän oli isoveljen tehtävä, hyvin pienissä määrin. En voi sanoa olevani mitenkään mallikelpoinen veli, en ainakaan Tadahiron näkökulmasta. Enkä edes yritä olla, sehän olisi aivan typerää. Mutta minulla on silti muutamia velvollisuuksia, jotka kuuluvat vain ja ainoastaan isoveljen harteille. Kiusaaminen oli yksi niistä. Ei, valitettavasti en voi sanoa suojeluvaistoni heränneen. Minun täytynee rehellisesti myöntää, että teen tämän itseni takia; Tadan kiusaaminen on minun heiniäni, eikä kenenkään muun. Ei varsinkaan rumien lukiolaisten, jotka eivät ole edes seurani arvoisia. Jopa Rika-chan tuntui äkisti paremmalta henkilöltä.
En tiennyt, johtuiko se Tadan valehteluyrityksestä vai omista ajatuksistani, mutta jokin sisälläni kiehahti. Potkaisin lähimmän tuolin maahan niin kovaa kuin jaksoin, kääntyen kolauksen saattelemana kohti veljeäni. "Lopeta paskan jauhaminen!" minä huusin ja pyyhkäisin kädelläni suupieleeni valunutta sylkeä. Astuin tätä kohti, toisenkin kerran. "Annas kun kysyn uudestaan", aloitin jo rauhallisempaan mutta murhaavaan sävyyn, "kerrotko nimet? Vai pitääkö minun kiertää koko koulu ja ottaa itse selvää? No?" jatkoin ääni taas lievästi nousten.
En aina tajunnut Tadaa; hän oli kuin neula heinäsuovassa. Älkää vieroksuko vertaustani, minulla on siihen selitys. Tada on niin... massaihminen, että hän hukkuu helposti ihmisten sekaan - mutta silti, kun hänet löytää, tajuaa ettei poika olekaan niin massaa miltä näyttää. Hän tuntui yllättävän minut aina uudelleen ja uudelleen, mutta tämä säälittävä valehtelu oli lähinnä vain ärsyttävää ja merkityksetöntä.

Tadahiro Koji

Kohdistin katseeni lattiaa kohti, sillä en todellakaan aikonut hävitä Hokutolle nyt. En haluaisi että hän menisi tekemään mitään niille lukiolaisille. En halunnut, että hän sekaantuisi tähän. Asiat nyt olivat, niinkuin ne olivat, ja en tahtonut pitää siitä meteliä tai mitään. Oliko Hokuton aina puututtava asioihini? Miksi? Ei olisi pitänyt sanoa yhtään mitään asiasta ja valehdella, mutta tuskin se olisi edes auttanut Hokutoa vastaan.. Hän tiesi minusta liikaa, enkä pystynyt esittämään jotakin mitä en oikeasti olisi. Sitäpaitsi päättäväisyytenikin oli lähes hylätyn tasoista..

Pian huomasin Hokuton pudistavan päätään, ja tajusin hänen päivittelevän mielessään minua ja vastaustani. Tai ainakin luulin niin. En ollut aivan varma mitä minun tulisi tehdä.. Sanoa suorat sanat? Vaiko vain kieltäytyä puhumasta? Päätin vain pysyä tuppisuuna tästä asiasta, ja tarkkailin taas Hokuton käyttäytymistä. Hän näytti vieläkin miettivän jotakin.. Voittostrategiaa minua vastaan? Toivottavasti ei.
Yht´äkkiä kuulin kovan kolahduksen tuolin kaatuessa maahan. Hätkähdin ja säikähdin niin, että koko kehoni hyppäsi ilmaan. Sydän kovaa pamppaillen katsoin veljeni suuntaan. Huomasin hänen murhaavan ilmeensä, ja hätäännyin. Hän todella näytti olevan raivoissaan. Hän harvoin menetti malttinsa niin radikaalisti, että kaatoi tavaroitakin. Hän oli tuskin ikinä menettänyt julkisesti tällä tavoin malttiansa, vaan suuttuessaankin pitänyt päänsä kymänä. Kun veljeni oli kääntynyt minua kohti ja huusi minulle "lopeta paskan jauhaminen", säikähdin totaalisesti. Silmäni rävähtivät kauhusta auki, ja katsoin häntä suoraan silmiin. Kun hän oli selvästikin hieman rauhoittunut, ja kysyi uudestaan kerronko niiden lukiolaisten nimet, avasin jo suuni sopertaakseni taas jotakin käsittämätöntä, mutta vaikenin viimehetkellä. Pakotin kauhusta kankean mieleni vaikenemaan, ja väänsin jollakin tapaa rauhalliselta kuulostavan äänensävyn huulilleni. "En todellakaan aio kertoa", sanoin ja jatkoin "Tuskimpa he edes opettajalle kertoisivat, jos kävisit kysymässä heiltä. He vain valehtelisivat etteivät tietäisi asiasta mitään". Toivoin todella hartaasti, että olisin saanut vakuutetuksi veljeni. Hän oli pelottava. Todella pelottava, jos halusi sitä. Mutta en saisi näyttää hänelle olevani peloissani. Minun olisi pantava vastaan kaikin voimin, kun vielä pystyisin.

//Väkersin tämänpituisen juuri sinun hyvääsi ajatellen (ja ehkä vähän koearvosanojanikin miettien) XD

[[ lmao kyllä ne kokeet muutenkin perseelleen menee. :--d ]]

Huomasin selvästi, miten Tada pelästyi. Ehkä hän ei osannut odottaa äkillistä raivoaaltoani, tai ei muuten vain pitänyt siitä kun menetin malttini. En tiennyt syytä, tavallisesti kun valitsin... sen elegantimman tavan lähestyä asioita. Tada ei silti tehnyt muuta kuin peitteli totuutta, ja se oli täysin pätevä syy suuttumiseen. Eikö hän tajunnut, että yritin auttaa? Vaikka aikeeni olivatkin jonkin verran itsekeskeisiä, myös veljeni hyötyisi siitä. Tuskin hän nyt aina halusi kiusattu olla, vaikka kiusaus olisikin vain lievää.
Katsoin veljeäni jo hiukan rauhoittuneena ja huokaisin syvään. Katselin häntä jokseenkin ymmärtäväisesti, aivan kuin antaisin asian olla. "Jos haluat noin uskotella" sanoin laiskasti ja käänsin selkäni veljelleni. Annoin hänen olla hetken siinä uskossa, että lopetin ahdistelun ja keskittyisin omiin puuhiini. Tuntikin alkaisi kohta, joten sitä Tada kaiketi oletti. Kaivoin kuitenkin yhdellä kädenliikkeellä kännykän taskustani ja näppäilin tutun numeron. Toisesta päästä vastasi tuttuakin tutumpi, lempeä naisen ääni. Käännyin veljeäni kohti ja virnistin ilkeästi. Tästä tulisi hauskaa.

"Yo ~" aloitin pirteästi, vieden vapaan käteni lanteilleni. "Minä vain, okaasan. Hm? Ei, ei minulla ongelmia ole. Toisesta pojastasi en tosin ole varma." Puhuin niin kuuluvasti kuin suinkin pystyin, vain ärsyttääkseni Tadahiroa. En viitsinyt katsoa hänen reaktiotaan, mutta tuskin se oli edes kaunista katsottavaa. "Piti vain kysymäni, että onko hän puhunut jotain kiusatuksi joutumisesta? Ai, että on?" Katsoin samalla veljeäni silmiin ja virnuilin, se oli kuin isku naamaan. "Mikä luokka?" jatkoin äidiltäni utelua. Kuuntelin vastauksen ja lopulta suljin puhelimen, laittaen sen takaisin housujeni taskuun. Äiti oli todella ainoa nainen tässä maailmassa, johon voi luottaa. Oli myös mukava jutella pitkästä aikaa, vaikka keskustelu olikin lyhyt emmekä vaihtaneet kuulumisia. Ehkä voisin käydä vanhempieni luona jossain vaiheessa, ja ehkäpä tunkeutua Tadahiron huoneeseen.
Jäin katsomaan veljeäni hetkeksi, hiukan ankarasti mutta samalla suupielet ylös päin kaartuen. "2B", sanoin hiukan tylysti ja hienostuneesti. Kävelin lähemmäs Tadaa, katsoen suoraan tämän silmiin. "Nimet." Se oli käsky, enkä sietäisi sen ei-noudattamista.

Tadahiro Koji

Hienoa. Olin jo pystynyt kieltäytymään kertomasta Hokutolle mitään aiheeseen liittyen. Olin siis näköjään edistynyt päättäväisyys-tavoitteessani. Kohta Hokuto varmasti jättäisi minut rauhaan, kunhan pitäisin nyt pääni tässä asiassa.

Huomasin Hokuton hieman rauhoittuneemman ilmeen ja rentouduin siten itsekin vähän. Hokuton huokaistua ja käännyttyä poispäin uskoin jo selvinneeni. Kerrankin olin onnistunut tavoitteessani, ja voittanut kiistelyn! Olin silminnähden iloinen ja sisimmässäni pompin jo voitonriemusta. aloin kaivaa repustani esiin penaalia ja muita erilaisia tarvikkeita olettaessani tunnin pian alkavan. Mitä meidän pitikään tällä kertaa käsitellä? Katsahdin tauluun päin, ja luin sinne kirjoitetun otsikon. Ai niin. Perspektiiviä. Koetin kaivella lyijykynää esille penaalistani, kun huomasin Hokuton säätävän jotakin kännykällään. "Niisan?", kysyin kummaksuen ja koetin urkkia mitä hän oikein teki. Hätkähdin Hokuton kääntyessä minua kohti, ja hänen virnistäessään ilkeästi. Kun kuulin sanan ´okaasan´, asia valkeni minulle heti. Hän siis yritti urkkia äidiltämme tietoa! katsoin pöllämystyneenä Hokutoon päin hänen puhuessaan äidille. Olin hämmästykseltäni niin kangistunut, etten pystynyt edes kunnolla hengittämään. Havahduin horrostilastani Hokuton päättäessä puhelun. Puristin suuni tiukasti viivaksi ja katsoin ärtyneenä Veljeäni kohti. "Tuo oli todella kelju temppu. Mikset vain voi antaa asian olla?", sanoin ja katsoin todella tyytymättömänä Hokutoa. En vain pitänyt siitä, että hän oli käyttänyt äitiä tiedon lähteenänsä. Se oli vain todella epäreilua. Hokuton mainitessa 2B-luokan, sävähdin. Sekä pelosta että kiukusta luulisin. Selvä. Nyt hän siis tiesi jo luokankin.. Veljeni astellessa luokseni ja sanoessaan "Nimet", pidin aluksi suuni kiinni. Purin huulta, ja katsoin häntä silmiin. Mietin kuumeisesti, että kuinkahan oikein pääsisin tästä pinteestä pois. Hetken mietittyäni tulin tulokseen, ettei minulla ollut pakotietä. Hän kumminkin saisi minut kiinni ennemmin tai myöhemmin. Tuhahdin hiukan alistuneesti, ja kohdistin katseeni taas lattiaa kohti. Olin selvästikin hävinnyt. Tämä oli taas kerran karvas tappio.. "Heidän nimensä olivat muistaakseni Juuchiro Takeda, Ryozo Sano ja Kosuke Imai", sanoin selvästikin lyötynä. Puhtini oli poissa samoin kuin se vähäinen päättäväisyyteni ja itsevarmuuteni. En pystynyt katsomaan häntä silmiin. Tappion hirveä tunne oli vallannut minut.

//Siinä on nyt ne nimet, jotka keksit. Onneksi oli nimenselvennykset sillä olen oikeastaan aika huono lukemaan eri käsialoja
(tämä seikka on jo kait monesti huomattu :´´D)

[[ Juu, olen huomannut XD ]]

Tadahiro valitti jotain 'keljusta tempusta' aivan olemattomalla äänellä, enkä noteerannut sitä laisinkaan. Keskityin vain hänen ilmeeseensä ja yritin tulkita sitä parhaani mukaan. Hän oli pienen hetken verran näyttänyt hyvin ärtyneeltä, tietenkin johtuen siitä että vedin äidinkin mukaan tähän jupakkaan. En minä luonnolleni mitään voinut - lähes kuka tahansa isoveli olisi kaiketi tehnyt saman. Tai sitten olin vain ainoa lajissani, mutta tuskinpa sekään niin huono juttu oli.
Virneeni kohosi huomattavasti, kun Tadan ilme laimeni. Hän oli vihdoinkin myöntänyt tappionsa, pienen ahdistelun ja kovistelun jälkeen. Hän oli kaiketi tullut siihen lopputulokseen, että tiesin asiasta jo liikaa enkä antaisi sen olla. Totta se oli. En ikinä jättänyt mitään puolitiehen, en varsinkaan asioita jotka halusin hoitaa pois alta. Minulla oli tunti alkamassa, hitto soikoon - mutta tämä asia tulisi poistaa päiväjärjestyksestä. Kuuntelin Tadan kertomat nimet, painaen ne tarkasti muistiini ja vilkaisin sitten kelloa. Enää pari minuuttia. En ollut varma, ehtisinkö tunnille ajoissa, mutta kaiketi oppilaat voisivat vähän aikaa odottaa. Eihän heillä ollut mitään töitäkään kesken.
"Vai Juuchiro, Ryozo ja Kosuke? Hmph. Tämä hoituu hetkessä." Naurahdin Tadalle ja aloin sitten porhaltaa täyttä vauhtia ulos luokasta. Luokan ulkopuolella odotti jo aikamoinen oppilasjoukkio, ja useimmat näyttivät kummeksuvan lähtemistäni. En välittänyt heidän mielipiteistään, vaan raivasin tieni koko katraan läpi ja pian pääsinkin kokonaan käytävälle. Vilkaisin hiukan taakseni, tietääkseni seurasiko Tada. En nähnyt oppilasjoukon takaa mitään. Ehkä hän oli juuttunut ruuhkaan? Tai sitten oli kerrankin järkevä ja pysyi poissa.

"Luokka 206 A..." mutisin omiani, yhä pitäen yllä nopeaa askellusvauhtiani. Nämä kolme korstoa saisivat katua päivää, jolloin kävivät minun veljeni tielle. Mieleni rauhoittui hetkeksi ja aloin pohtia, teinköhän oikein. Olinhan opettaja - ehkä minulta odotettiin korrektimpaa käytöstä ja tämä oli kaukana siitä. Kyseessä oli kuitenkin nyt veljeni, ja kaiken lisäksi, en ollut pitkään aikaan joutunut kunnon nyrkkitappeluun.
Hymähdin itsekseni. Ei, he luultavasti vain jänistäisivät. Heitä huomattavasti pidempi ja vanhempi opettaja ei ollut kaikkein ihanteisin vastustaja, ei ainakaan jos minä saisin päättää. Pian saavuin käytävää pitkin tutun luokan ovelle, ja nykäisin siitä rajusti samalla potkaisten mokoman auki. Ovi lennähti aivan ammolleen, päästäen kovan pamauksen osuessaan seinään. Jäin tuijottamaan pieneksi hetkeksi hyvin hölmistyneen näköistä luokkaa, ja äreää opettajaa. "Koji-san, mitä tämä tarkoittaa?" Hän kysyi kurtistaen kulmiaan.
"Juuchiro Takeda, Ryozo Sano ja Kosuke Imai käytävälle nyt heti!" En noteerannut miehen puheita laisinkaan. Laitoin käteni lanteille ja jäin odottamaan, miten kolme hyvin epävarman oloista poikaa nousi hitaasti seisomaan. He katsoivat toisiaan, täysin käsittämättä mitä oli meneillään. "Heti." Lisäsin murhaavasti ja halveksuvalla katseella. Poikien ei tarvinnut ajatella enempää, kun he kiiruhtivatkin nopeasti ovelle ja minä suljin sen perässämme. Käännyin sitten poikiin päin, enkä todellakaan näyttänyt tyytyväiseltä. "No niin", minä aloitin, "kenen idea oli kiusata pikkuveljeäni?"

[[ Noi pojat on sitten ihan yhteisessä hallinnassa, liikuttele miten tahdot. ]]