And so he left //Come here Fuela!

Katonrajaan kiinnitetty ilmastointilaite oli käännetty puhaltamaan kylmää ilmaa niin kovaa kuin vain sen laitteisto salli. Ja kuten arvata saattaa, oli myös hurina sen mukainen. Laitteen puhaltama ilmavirta oli voimakas, minkä sai myös liian lähelle pörrännyt kärpänen tuta. Se lennähti pois kurssistaan, ja päätyi laskeutumaan yhdelle kahvilan pöydistä. Siinä, muutaman kakunmurun vieressä hyönteinen alkoi puhdistamaan siipiään ja jalkojaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jonathan katseli pienen olennon puuhia hetken ennenkuin hätisti sen pois. Poika nosti loivalla liikkeellä kyynärpäänsä pöydänreunalle, ja antoi leukansa painua nojaamaan kalpeaan käteensä. Samalla hän päästi pitkän huokauksen saattamana ilman keuhkoistaan. Jonathan istui vakiopaikallaan; pienessä kahden hengen pöydässä ikkunan luona. Häntä vastapäätä olevalle tuolille ei tosin koskaan ollut käyttöä -poika kun oli kahvilassa aina yksin. No, yksin hän oli kyllä muutenkin. Pitkätukka ei itsekään tiennyt miksi oli tullut siihen kahvilaan. Paikka oli sama, jossa hän oli tavannut Hokuto Kojin. Tai ehkä 'tavata' ei ollut paras sana kuvaamaan asiaa. Hokuto kun oli ollut Jonathanin kuvataiteenopettaja. Näinollen 'tutustua', olisikin sopivampi. Kuitenkin, nyt poika vain epätoivoisesti halusi unohtaa miehen. Hokuto oli nimittäin saanut upean työtarjouksen, minkä perässä hän oli lähtenyt Ikiyugosta. Valkotukka ei edes muistanut paikan nimeä. Olisikohan ollut jossakin ulkomailla? Siirrosta taisi olla nyt viikko... Poika ravisti turhautuneena päätään. Taas hän oli päätynyt ajattelemaan Kojia! Mutta enää hänen rintakehässään ei vihlonut. Oliko hän jo turtunut? Ajatus tuntui Jonathanista hyvin vastenmieliseltä. Kuin Hokuto ei olisi merkinnyt hänelle mitään. Poika tarttui jääteelasiinsa, ja kulautti juoman kurkkuunsa kuin hukuttaakseen inhottavat ajatuksensa.

Radiossa soi hiljaa jokin parikymmentä vuotta vanha klassikkokappale. Jonathanin korvat poimivat muutamia englanninkielisiä sanoja ja lauseita. Hän oli kuullut kappaleen joskus aiemminkin, mutta ei enää muistanut sen nimeä. Ajankulukseen poika alkoi miettiä mistä laulu oli niin tuttu. Oliko hän kuullut sen joissakin juhlissa? Ei -pitkätukka ei erityisemmin viihtynyt sellaisissa tilaisuuksissa. Entäpä... Äkisti Jonathanin ajatukset harhautuivat jälleen muualle, kun kello kahvilan oven päällä helähti. Hän käänsi mustien silmiensä katseen tulijaan. Poika ei todellakaan ollut mitään kyttääjä-tyyppiä, mutta nyt hän vain halusi itselleen jotakin mielekästä ajateltavaa -vaikka se olisikin vain muutamaksi sekunniksi.

Tadahiro Koji

Kävelin kadulla hitaasti ja vaitonaisena. Omiin ajatuksiini vaipuneena. En ollut puhunut mietteistäni kenellekään, mutta asia painoi mieltäni kokoajan. nimittäin se, että veljeni oli jättänyt minut yksin Ikiyugoon, ja lähtenyt jonnekin muualle töihin. Mietin vain, että kuinka hän saattoi tehdä minulle tämän? Eikö hän välittänyt minusta tai edes vanhemmistani? Oliko kaikki yhdentekevää?
En ollut saanut missään vaiheessa vastausta näihin kysymyksiin, sillä olin vain istunut järkyttyneenä huoneessani kuullessani veljeni kertovan isälle ja äidille tämän järkyttävän uutisen. Kun otin asian Hokuton kanssa puheeksi, niin olin vain toivottanut hänelle onnea ja menestystä. Oikeasti minuun sattui. Sattui ja kovaa, mutta yritin peittää sen. En ole varma huomasiko veljeni sitä, mutta sillä hetkellä en jäänyt ottamaan siitä selvää.
Olin varmaan murjottanut kokonaiset pari viikkoa, kun lopulta aloin palautua tähän maailmaan. Onneksi minulla oli neitokakaduni Yasu. Se oli aina niin pirteällä tuulella, että en väkisinkään viitsinyt enää murjottaa. Olin käynyt puistossa kuvaamassa eri kasveja ja hyönteisiä sekä kävelyllä, ja nyt olin uskaltautunut kaduillekin asti.
Astelin nyt reippaammin eteenpäin ja yritin samalla seurata vähäistä liikennettä. En kuitenkaan halunnut jäädä auton alle tai muuta vastaavaa. Huomasin edessäpäin häämöttävän kahvilan. Aluksi astelin sen ohi enempää miettimättä, mutta käveltyäni hetkenmatkaa huomasinkin mahani kurnivan ikävästi. Olinhan ollut ulkona jo muutaman tunnin, ja en ollut syönyt mitään ennen lähtöäni. Mietin hetken kestäisinkö kotiin asti, mutta äänekäs murina puhui puolestaan. Huokaisin syvään ja tarkistin lompakkoni sisällön. Hmm.. Varmasti tarpeeksi pientä juomaa ja purtavaa varten.. Laitoin lompakkoni kiinni, ja sujautin sen takaisin olkalaukkuuni. Tein pikaisen U-käännöksen ja astelin nopeasti takaisin kahvilaa kohti. Pian olinkin jo sen ovella, ja katsahdin sen sisään. Eipä siellä paljoakaan väkeä näyttäisi olevan, tuumasin ja astuin varovaisesti sisään. Kuulin kellon helähtävän yläpuolellani, ja katsahdin vaistomaisesti sitä. Ovi sulkeutui hitaasti perässäni, ja odotin seisten paikoillani kunnes se oli läimähti kiinni. Katsahdin hieman ympärilleni, ja huomasin tilaa todellakin riittävän minuakin varten. Siinä hetken uumoiltuani tajusin jonkun tuntemattoman valkohiuksisen pojan tuijottavan minua. Ihmettelin asiaa, ja käännyin hitaasti katseesta välittämättä leivoshyllykköä kohti. Tunsin oloni kuitenkin lähes aina katseiden alla jännittyneeksi, ja yritinkin nyt hiukan rauhoitella itseäni. Radiosta pauhasi jokin vanhahtava musiikki, ja minä yritin samaan aikaan etsiä sopivaa leivosta ja juomaa itselleni. Päädyin herkullisen näköiseen suureen suklaa-leivokseen, ja perinteiseen teehen. Maksoin pikaisesti myyjälle, ja astelin jollekin sattumanvaraiselle paikalle selkä kuitenkin valkohiuksista poikaa kohti. En tiennyt katsoiko hän vielä minua, mutta selkä häneen päin voisin kuitenkin helpommin rauhoittua. Join kulauksen teetä, ja haukkasin pienehkön palan muffinssista, ennenkuin vajosin taas omiin mietteisiini.

//tästä se lähtee xD