Uusia tuttavuuksia

//Riska tänne päin, kiitos!

Tadahiro Koji

Uusi päivä, uudet kujeet luulisin?
Astelin eteenpäin kuivalla asfaltilla, ja uppouduin ajatuksiini. En ollut vieläkään unohtanut pari edeltävää päivää sitten sattuneita tapahtumia. Olin silloin tällöin nähnyt veljeni jossakin käytävällä ja tervehtinyt häntä. Toivoin vain hartaasti, ettei asia vaivannut Hokutoa. Riittäisi, että minä kantaisin muiston ja järkytyksen rasittavan taakan. Koetinkin nyt siirtää ajatukseni muualle.. Noh, ainakin ruokailun jälkeen oli aina paljon aikaa tapettavaksi ennen seuraavaa tuntia. En sietänyt sitä, kun oli niin kova kiire sinne ja tänne.. Olikohan se osa jotakin oppilaiden hyvänkunnon ylläpitämistä? Huokaisin syvään. Huomasin muutaman metrin päässä tyhjän ja vapaan penkin, jota kukaan ei ollut vielä vallannut. Kiirehdin nopeasti penkin luokse, ja istahdin siihen. Nytpähän sain viimeinkin istahdettua alas ja olla rauhassa pitkästä aikaa ilman minkäänlaisia kiireitä.. Yht´äkkiä muistin omenan, jonka olin ottanut ruokalasta mukaani. En ollut viitsinyt jäädä mussuttamaan sitä hämyisään ja tunkkaiseen ruokalaan, vaan olinkin päättänyt mennä ulos raittiiseen ulkoilmaan kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Kaivoin paperiin käärityn omenan taskustani, ja aloin haukkailla siitä pieniä paloja. Samalla omenaa mutustellessani kaivoin repustani matematiikan kirjat rästissä olevien läksyjen tekemistä varten. Pahus, että olinkin unohtanut tehdä mokomat tehtävät! Viimeksi opettaja oli saarnannut minulle nälkävuoden pituisen saarnan läksyjen teosta kokeiden ollessa nurkan takana, ja vielä koko luokan kuullen. Luulenpa, että hän tarkoitti vain hyvää, mutta oli se silti jotenkin noloa. Enhän minä kovinkaan usein läksyjä unohdellutkaan.. Onneksi kukaan ei ollut sentään nauranut minulle..

Koetin hulluna miettiä erästä jo viimevuonna oppimaani matemaattista kaavaa. Olin unohtanut kaiken lähes täydellisesti, ja en muutenkaan ollut kovin hyvä matikassa. Tuskastuin, ja hyppäsin seuraavaan tehtävään. Sen osasin sentään laskea lähes ongelmitta. Pidin pienen tauon, ja käänsin katseeni kohti taivasta. Kirkasta, hyvin kirkasta, tuumin itsekseni. Huomasin myös lämpötilan nousseen huomattavasti, ja otinkin kaulahuivini pois kaulasta, sekä avasin hiukan huppariani. Tällaisena säänä olisi mukava vain mennä kaupungille, ja johonkin mukavaan kahvilaan juomaan jotakin kylmää ja virkistävää, sekä tilata jokunen leivos.. Ja sen jälkeen vaikkapa mennä puistoon kuvaamaan lintuja ja perhosia ja kukkia ja.. Pysäytin mieteeni, ja pyyhin haavekuvat mielestäni. Nyt oli keskityttävä näihin tehtäviin! Minun oli pyrittävä nostamaan matikan numeroani, ja uppouduttava näihin matematiikan saloihin! aloin rustailla hulluna erilaisia laskutoimituksia vihkooni.
En kuitenkaan saanut kokonaan pyyhittyä ihania suunnitelmiani pois päästäni, ja pian uppouduinkin taas haavekuviini hymyillen vaisusti silmät kiinni.

[[ Rrratsastan paikalle Tuttiritarin kera :dd ]]

Yasuhiro Felix

Loikkasin ulos liikuntahallin ovesta. Katselin ympärilleni uteliaana, ikäänkuin analysoiden päivän säätä. Aurinko lämmitti mukavasti, varsinkin kun minulla oli tummat verryttelyhousut ja rento avopusakka päällä. Olisin myös mieluusti ottanut uudet, valkoisena hohtavat tennarini - mutta ikävä kyllä jouduin tyytymään astetta enemmän kuluneisiin lenkkareihin. No, se oli koripallon hinta. Ulkonäköseikoista piti tinkiä.
Joukkueen päiväharjoitukset, johon kului yleensä pari tuntia, olivat juuri päättyneet. Mielialani oli varsin korkealla, eikä syyttä - valmentaja oli nimittäin vaivihkaa maininnut, että minulla saattaisi olla mahdollisuuksia kapteenin virkaan tänä vuonna. Se oli näillä näkymin parasta, mitä voisin kuvitella! Vaikka koripallossa olikin koko joukkue, yleensä katsojien silmät kiinnittyivät kapteeniin, ja minäkös siitä kunniasta pitäisin. Olin nimittäin hyvä koripallossa, sitä en käy kiistämään. Kapteenina voisin myös mahdollisesti tutustua muutamiin tyttöihin, jos tuuri kävisi. Nyt pitäisi vain alkaa treenata ahkerasti tulevia karsintoja varten. En halunnut hävitä, enkä varsinkaan sille 3C:n Akiralle... hän oli niin täynnä itseään. Minä halusin vilpittömästi kapteeniksi ainoastaan koripallon takia - ja ehkä hiukan niiden tyttöjenkin.

Viskaisin reppuni olalle ja kävelin rennosti pihamaalle. Pieni tuulenvire tuiskutti hiuksiani, ja se tuntui oikein mukavalta näinkin suuressa auringonpaisteessa. Katsoin ympärilleni ja huomasin pihan olevan jokseenkin autio. Muutamia oppilaita käveli siellä täällä, mutta useimmat viihtyivät sisällä. Miksiköhän niin? Oli näin kaunis sääkin. Se meni hukkaan, jos puolet koulussa nyhjäsi rakennuksen suojissa. Kävelin muutaman alempiluokkalaisen tytön ohi, ja nämä tervehtivät minua pikaisesti. Heilautin näille kättäni, huikaten rennosti "Yo" ja jatkaen matkaani. Olin jo tottunut tulemaan tunnistetuksi. Olinhan yhden arvostetuimman jengin jäsen. Olinhan snobi.
Vihasin statustani. Vain perheeni takia minut oli luokiteltu snobiksi, enkä pitänyt siitä ollenkaan. Jos olisin itse valinnut, olisin luultavasti tuikitavallinen tallaaja. Mutta tietenkin koripallojoukkueessa. En vaihtaisi sitä lajia mihinkään.
Otin repustani pienen bentō-eväsrasian ja hapuilin katseellani vapaata penkkiä. Vihdoinkin silmiini osui yksi, tosin siellä näytti istuvan jokin yläastelainen - jos oikein tämän ulkonäöltään tulkitsin. Hän oli liian hintelä lukiolaiseksi. Kävelin pojan luo ilman epäröintiä ja tervehdin tätä ystävällisesti, kättä taas heilauttaen. "Moi, voiko tähän istua? Vai häiritsenkö?" Kysyin pojalta. Hän näytti syövän omenaa, joka oli luultavasti ruokalasta peräisin. Treenien takia minulta jäi ruokailu väliin, sen takia minulla oli omat evääni mukana. Katselin poikaa kiinnostuneena, ja pakko myöntää, hänessä oli jotain tuttua... aivan kuin eräässä opettajassa.

Tadahiro Koji

Taistelin henkisellä tasolla vastuuntuntoisuudesta ja mukavuuden halusta. Eli selvennettynä siitä, että tekisinkö matikantehtävät, vai käyttäisinkö koko vapaa-aikani nyt unelmoimiseen. Tämmöinen oli sietämätöntä, ja sainkuin sainkin lopulta itseni pakotettua jälleenkerran rustailemaan hulluna laskuja. Muistin äkisti, että opettajamme oli antanut joillekin vielä muutamia pakollisia harjoituksia kirjasta, ja voihkaisin melko kuuluvasti ääneen, sillä tajusin olevani yksi heistä. Käänsin nopealla liikkeellä sivua, ja aloin tehdä tehtäviä ennätyksellisellä vauhdilla.

Äkillisen laskutoimitustenteko-puuskani keskeytti pojan ääni, joka kysyi voiko viereeni istua, vai häiritsikö poika minua. Havahduin laskuistani ja käänsin katseeni kohti puhujaa. Hetken siinä ihmeellisesti ja typerästi tuijotin poikaa, ja koetin tunnistaa hänet. Hän oli pitkä. Niin pitkä, että hän oli varmastikin lukiolainen. Nielaisin äänekkäästi suussani olleen omena-mössön, ja kehotin poikaa istumaan, jos hän sitä halusi. Poika näytti niin isokokoiselta, että siirsin reppuni penkiltä maahan jalkojeni juureen, ettei tulisi ahdasta. Sen tehtyäni aloin vainvihkaa tutkia poikaa. Pakotin muistiani kertomaan jotakin hänestä. Muistin nähneeni hänet sillointällöin koulun käytävillä, ja koetin kuumeisesti miettiä hänen nimeänsä. Nimi oli muistaakseni jokin ulkomaalainen, mutta en muistanut kunnolla mikä.. Frederic:kö? Ei, ei se voinut se olla.. hetkinen.. Felix! se sen täytyi olla! Olin iloinen muistaessani pojan nimen, mutta en ollut silti aivan varma.. Olisikohan minun kysyttävä? Käänsin hitaasti katseeni vainvihkaa poikaa -oletettavasti Felixiä- kohti, ja koetin pinnistää kaikki tahdonvoimani esittääkseni kysymyksen hänelle. Olin vieläkin hyvin varautunut lukiolaisia (etenkin poikia) kohtaan, sillä minullahan oli ollut heidän kansaan hieman ongelmia siihen asti, kunnes Hokuto oli hoitanut homman.. Lopulta avasin suuni ja kysyin hiukan hymyillen "Nimesihän on Felix, ellen vallan erehdy, senpai? Minun nimeni on Koji Tadahiro. Voit sanoa vain Tadahiroksi, jos haluat." En maininnut veljeni käyttämästä Tada-chan nimityksestä pelätessäni taas nolaavani itseni. Tuntui kuin lamppu olisi syttynyt päässäni. Tottakai tunsin tuon henkilön! Hänhän oli se joku todella rikas lukiolainen muistaakseni.. Asuikohan hän jossakin kartanossa tai vastaavaa? Sitä en tiennyt, mutta päätin olla kysymättä liikoja. Se saattaisi vaikuttaa tahdittomalta. Eiköhän pelkkä nimi riittäisi näin aluksi, tuumin itsekseni. Huomasin naamani oleva täynnä omenasta valunutta omenamehua, ja kaivoin taskustani nenäliinan pyyhkiäkseni sen pois. Jatkoin omenan syömistä mietteissäni. Pian omenasta oli enään pelkkä tikku jäljellä. Otin sen kahden sormen väliin, ja pudotin sen pääni yläkautta auki ammottavaan suuhuni, ja nielaisin sen melko äänekkäästi Olin vain tottunut syömään omenat aivan kokonaan, enkä halunnut haaskata sitä taikka aina lähteä etsimään roskista. Tajusin Felixin ehkäpä huomanneen oudon omenantikku nielemis-tapani, ja käännyin hiukan nolona häntä kohti. "Eh.. olen vain tottunut olemaan haaskaamatta, kun ei mene luontoa ta rahaa hukkaan ja sillä tavoin..", selittelin, ja tajusin taaskin sepittäväni käsittämättömiä. Toivottavasti hän ei kuvitellut minua aivan lahopääksi..

//Tuttiritarin kera? Loistavaa! XD Mistäköhän Frederic-nimi tulikaan mieleen?

[[ ...oh god XD ROSINANTE ~ ]]

Nyökkäsin kohteliaasti ja istahdin penkille, kuitenkin hiukan erilleen siitä kohdasta jonka tuntematon oppilas oli minulle raivannut.
Ehdin jo hiukan raottamaan eväslaatikkoani, mutta sitten nuorukaisen kysymys herätteli minut ruokahaaveistani. Napsautin boksin kiinni ja käännyin poikaa kohti lievästi virnistäen. "Juu, se olen minä se." Sanoin rennosti, vajoten taas ajatuksiini. Poika ei tuntunut huvittuneelta nimestäni - ei niin kuin useimmat. Yleensä 'Felix' oli kaikkien mielestä jotenkin hauska ja huvittava nimi, eikä se tuntunut sopivan minulle ollenkaan. Ja oma rehellinen mielipiteeni oli, että Felix sai minut kuullostamaan pikkupojalta.
Heräsin kuitenkin ajatuksistani ja palasin takaisin meneillään olevaan hetkeen. Mitä poika sanoikaan nimekseen? Tadahiro? Koji Tadahiro? Juu, sen minä varmasti kuulin. "Koji? Oletko sukua Koji-senseille?" Kysyin pojalta yllättyneenä. En odottaisi noin moitteettoman yläastelaisen olevan sukua sille... no, seksuaalisesti aktiiviselle opettajalle. Olen kuullut hänestä tuhansia huhuja, ja tämän hetken ajan minusta tuntui, ettei Tadahiro voinut olla tämän perheenjäsen. Se oli niin epäloogista.

Käännyin takaisin poikaan päin ja avasin suuni sanoakseni jotain 'Njääh, et sinä ole'- tyylistä, mutta jäinkin tuijottamaan häntä suu auki kun näin miten hän söi omenansa. Räpäytin silmiäni pariin otteeseen. Nielaisiko poika omenan kokonaan? Se oli... sanalla sanoen outoa, mutta hän kertoikin minulle pian lähes järkeenkäypän selityksen. Poimin sanat 'haaskaus' 'luonto' ja 'raha' ja tuttuun tapaan vedin siitä omat johtopäätökseni.
"Eeh? Oletko joku puunhalaaja?" Kysyin lempeästi naurahtaen - en ilkeyttäni. Minusta oli vain huvittavaa kuulla moista nuoremman henkilön suusta. Yleensä tuon ikäisten poikien mielessä oli vain seurustelu tai jokin muu asia - kuten koripallo - mutta tämä yksilö tuntui oikeasti ajattelevan jotain. No, se siitä tuuminnasta. Keskityin taas omiin eväisiini ja avasin vihdoin rasiani, napaten sen sisältä yhden onigirin. Pidin onigireista; ne oli nopea ja helppo valmistaa, eivät vieneet paljon tilaa, täyttivät sopivasti ja maistuivat hyvältä. Ja niitä sai kaupoistakin hyvin edulliseen hintaan. Upotin hampaani riisiin, ottaen ison haukun ja jääden mussuttamaan sitä hetkeksi.
"Muuten", sanoin suu täynnä riisimössöä, "olethan sinä yläasteella?" Halusin vain varmistua asiasta, ei mitään muuta.

Tadahiro Koji

Hätkähdin Felixin kysyessä olenko sukua Hokutolle. Siis olinhan minä toki, mutta eikai minua nyt automaattisesti leimattaisi samanlaiseksi kuin veljeäni? "Täh? Ai juu. Olenhan minä sukua Hokutolle, tai siis Koji-senseille. Olen hänen pikkuveljensä", vastasin nopeasti. Koetin tarkkailla pojan reaktioita sanoessani sen, ja tajusin onnekseni, että ei hän ainakaan minua tällä hetkellä semmoiseksi luullut kuin veljeni. Tai ainakin oletin niin. Päätin kuitenkin varmistaa asian, ja avasin taas suuni. "Olemmehan me aika erilaisia, ja ikäerokin on aika suuri ja sillä tavalla, mutta kai me ulkonäöltä muistutamme jotenkin toisiamme..", selitin. Se oli kyllä totta. Olimme Hokuton kanssa luonteiltamme lähes niin erilaisia kuin olla ja voi, jotenka oletinkin että hän luulisi minun valehtelevan.
Kun Felix oletti minua puunhalaajaksi, repesin pieneen nauruun. Hekotin siinä hetkenaikaa itsekseni, ja rauhoituttuani käännyin taas pojan puoleen. "Kaipa sen niinkin voisi sanoa. Minut on vain opetettu olemaan tuhlaamatta mitään jo pienestä pitäen. Viihdyn luonnossa, ja en oikeastaan haluaisikaan, että luontomme roskaantuu. Eli taidan oikeastaan ola tämmöinen ihmeen luonto-ihminen." sanoin, ja mietin itsekseni Felixin heittoa. Puunhalaaja? Eipä ollut kukaan ennen sellaista nimitystä minusta käyttänyt.. Se oli vain jotenkin huvittavaa.. Puunhalaaja taisin tosiaan olla.

Huomasin Felixin kaivavan eväsrasiastaan onigirejä. Ne näyttivät herkullisilta.. Itse henkilökohtaisesti pidin niistä. Felix kysyi olinko yläastelainen. Kummastuin hiukan, mutta en näyttänyt sitä. Eikö minusta erottanut olinko yläastelainen? Olin niin lyhyt ja kaikkea.. "Siis kyllä. Olen minä yläastelainen", sanoin rauhallisesti. Uppouduin pian taas onigirien maailmaan, ja muistelin koska viimeksi olin syönyt niitä. Tajusin viime kerrasta olevan jo aikaa. Äitini teki niitä aina sillointällöin, ja ne olivat aina olleet todella maukkaita. Miksiköhän Felix oli muuten ottanut omat eväät mukaansa? Olihan ruokalassa ihan hyvääkin sapuskaa, jotenka en aivan ymmärtänyt hänen toimintaansa.. "Anteeksi että utelen, mutta mikset käynyt ruokalassa syömässä, vaan otit omat eväät mukaasi?", kysyin hiukan ihmetellen. "Niin, ja jos et tahdo vastata, niin en pakota tai mitään..", lisäsin kiireesti. Joskus liika utelu ei ollut hyvästä. Muistin sanonnan, että mitä tapahtuikaan kissalle joka oli liian utelias.. Sitäpaitsi en olisi halunnut ryppyillä tuolle henkilölle. Olin kyllä pannut merkille hänen lihaksensa. Pystyinkin jo mielessäni kuulemaan ranteeni naksahtamassa poikki niiden voimasta. Minua puistatti. Tähän mennessä hän ainakin oli vaikuttanut ihan mukavalle veikolle, mutta olin silti hiukan varuillani, ja jos siltä näyttäisi, niin varmaankin olisin valmis pötkimään pakoon. Vaikka en niitä nopeimipa ollutkaan, niin osasin minä melko nopeasti juosta..

Nyökyttelin pojan vastauksen tahdissa, ymmärtävän tilanteen. Vaikutti siltä, ettei hän itsekään oikein haluaisi tulla verratuksi senseihin - ehkä kaksikon välit olivat siitä... huonommasta päästä? Niin minun perheessä ainakin oli. Kaikki nälvivät toisilleen ja olivat kuin 'Maailman nalkuttavin ihminen'- kisan kandidaatteja. Voin kyllä mainita, etten itse siihen touhuun yleensä lähtenyt. Olin perheeni parissa yleensä se hiljainen taka- alan ääni, vaikka koulussa näytinkin joltain muulta.
Tadahiro myös myönsi olevansa jokseenkin puunhalaaja- vaikutteinen persoona, enkä ihmetellyt syytä. Hän olikin vaikuttanut melko fiksulta - ainakin yläastelaisten mittapuulla. Itse en ihan tuollaista luonnonsuojelua tajunnut, mutta ehkä se ei ollut minun osani tässä maailmassa. Minun osani olisi luultavasti koripalloilijan ura NBA- liigassa parhaimpien joukossa. Muuttaisin jenkkeihin ja hakisin L.A Lakersiin, vaikkapa. Sitä minä ainakin tällä hetkellä elämältäni halusin, eikä se tuntunut edes mahdottomalta idealta. Englannin kielen taitoni oli suhtkoht hyvä, joten ei sekään ollut ongelma. Nyt minun tulisi kuitenkin keskittyä ensiksi kapteeniksi tuloon. Ja tietenkin koulun pitäisi voittaa mestaruus.

Havahduin unelmistani, kun Tadahiro uteli miksi en ollut syömässä. Kaiketi se oli ihan normi kysymys, vaikka en kyllä itse sellaisia kyselisi. En tiedä, miksi. Ehkä ihmisiä kiinnostivat vain eri asiat. "Juu, en tosiaan ruokalassa käynyt. Katsos olin treenaamassa. En ehtinyt syömään, joten katsoin parhaaksi ottaa omat eväät mukaan." Kerroin hiukan hymähtäen.
Mussutin loputkin onigiristani, sulkien rasian ja sujauttaen sen takaisin reppuuni. Nyt jaksaisi taas kotiin asti sinnitellä, tai voisin käydä koulun jälkeen kaupan kautta. Pari nuudelipurkkia voisin mukaani ottaa, jos en jaksaisi illalla kokata. En kyllä yleensä jaksanut, sillä viimeiset mehut menivät aina treeneissä. Annoin siellä kaikkeni, ja joskus hiukan liikaakin. Käänsin katseeni Tadahiroon, jatkaen hiukan selitystäni. "Ja laji on siis koripallo. Kai tiedät meidän koulun joukkueesta?" Kysyin lähinnä mielenkiinnosta. Yleensä kyllä kaikki tiesivät joukkueemme ja tunnistivat meidät, mutta tämä poika saattoi olla poikkeus.

Tadahiro Koji

Kuuntelin kiinnostuneena, kun Felix kertoi olleensa treeneissä. En ollut ikinä kummemmin harrastanut mitään urheilua, jotenka koin hänen kaltaisensa ihmiset jotenkin supersankarimaisiksi. Ennenkuin ehdin edes kysyä mitään, hän kertoi lajin olevan koripallo. En todellakaan ihmetellyt sitä. Hänellä oli todellakin siihen lajiin soveltuvat ominaisuudet. Minulla taas.. noh.. ei niin hyvät mahdollisuudet menestyä sen suhteen.. Pystyin kuvittelemaan itseni murskaantumassa ylipitkien koripalloilijoiden jalkoihin, ja kaatuessani yrittäessäni heittää koria. Siksipä olin vältellyt kyseistä lajia parhaani mukaan. Kun Felix kysyi tunsinko koulun koripallo-joukkuetta, pudistin melko nolona päätäni. "En oikein ole kovinkaan urheilullista sorttia, ja siksi en oikein ole seurannut mitään koulun urheilua ja sillä tavoin..", sepitin nolona katseeni jonnekin kauas suunnattuna. "Mutta onhan se hyvä että on joukkueita ja sillä tavoin ja sitten on kai enemmän mahdollisuuksia urheilun suhteen ja..", sanoin ja vaikenin äkisti huomatessani kauempana tutun hahmon löntystelevän. Katsoessani kauhuissani kohti tuota kammottavaa olentoa, tunsin kylmän hien valuvan kasvojani pitkin. En voinut liikahtaa, en voinut hengittää, en voinut kääntää edes katsettani pois tuosta näystä, joka oli minulle liiankin tuttu. Kauhuni ruumiillistuman pystyi ahtaamaan vain yhteen sanaan. Talonmies. Tunnistin tuon yrmyn katseen ja vihaisen olemuksen missä vain ja milloin vain. Yritin kuumeisesti miettiä, mitä minun kuuluisi tehdä. Päässäni vilisi monia mahdollisuuksia ja kuvia mitä minä voisin tehdä, mutta myös niitäkin seuraamuksia, mitkä voisivat käydä toteen, jos epäonnistuisin. Käteni puristuivat nyrkkiin ja purin huultani. Huomasin talonmiehen alkavan kääntyä hitaasti kohti penkkiä, jolla minä ja Felix istuimme. Siinä vaiheessa pokkani ei enään kestäyt, vaan hyppäsin penkin selkämyksen yli suoraan rähmälleni ja kömmin lähimmän puun taakse piiloon talonmieheltä. Kurkistin varovasti puun takaa talonmiehen suuntaan, ja yritin pysyä mahdollisimman hiljaa ja tyynenä. Kauhukseni tajusin reppuni jääneen penkille liian hyvälle näköetäisyydelle talonmiehestä, ja ymmärsin sen todennäköisesti kavaltavan sijaintini. Olin aina käyttänyt tuota samaa reppua ja koska talonmies keskittyi minuun ja veljeeni niin paljon, oli hän myös painanut mieleensä tavallisimman vaatetuksemme. Pahaksi onnekseni tajusin talonmiehen huomanneen reppuni. Hän kohensi hieman huonoa ryhtiään, ja tarttui kantamastaan lakaisuharjasta molemmin käsin. Talonmies alkoi astella penkkiä kohti raivoisan pistävä ilme kasvoillaan. Tässä vaiheessa tunsin sydämmeni väpätyksen, ja pelkäsin sen hyppäävän ulos rinnastani. Nyt todellakin toivoin, että Felix tajuaisi talonmiehen aikeet, ja ajaisi tämän pois täältä tavalla tai toisella. Talonmies ei saanut missään nimessä tietää sijaintiani, ja jos niin kävisi, olisin varmaankin hukassa.

//vastauksessa kesti aika pitkään, mutta täällä taas olen XD Elossa ja melko hyvinvoivana!

[[ hyvinvoivana? : D hmm, tohdin epäillä ~ kesesesese. ]]

Hymähdin itsekseni. Vaikka Tadahiro näyttikin melko laihalta ja normaalilta, pystyi silti kuka tahansa sanomaan ettei hän kauheasti urheillut. Jos hän nimittäin urheilisi, omaisi hän luultavasti hiukan enemmän lihaksia. Hänen vastauksestaan pystyi kuitenkin päättelemään, että poika suhtautui urheiluun positiivisesti - ja kenties haluaisi itsekin harrastaa sitä enemmän. Suupieleni kaartui pieneen hymyyn. Aloin todella pitää tästä yläkoululaisesta; hän ei ollut tyhmä niin kuin useimmat ikäisensä.
Tadahiro lopetti puheensa äkkiä, katsoen tiettyyn suuntaan. Kulmani nousi kysyvästi, mutta en tohtinut udella mitään. Sen sijaan käänsin omankin katseeni sinne, mihin Tadahiro tuijotti. Talonmieshän se siellä. Yhtä... aurinkoisena kuin aina, näin ironian kielellä. Yleensä pidin koulun henkilökunnasta, sillä useimmat heistä olivat ystävällisiä. Talonmies oli kuitenkin poikkeus. Olin yleensä melko neutraali häntä kohtaan - no, niin neutraali kuin äreää vanhusta kohtaan pystyi suinkin olemaan. Oikeastaan kukaan oppilas ei hänestä pitänyt, eikä nähtävästi Tadahirokaan. Ainakaan hänen pelontäytteinen asentonsa ei viestittänyt yhtään rohkeutta. Jos nyt tarkemmin ajattelee, niin olinkin saattanut kuulla jotain huhuja Kojin veljeksistä ja talonmiehestä. Huonot välit, kuulemma.

Äkkiä vieressäni istuva poika loikkasi penkin selkänojan ylitse. Hätkähdin hiukan, kääntyen Tadahiron suuntaan. "Hm?" Kysyvä äänähdys pääsi suustani, kun katsoin nuorukaisen konttaavan piiloon niin nopeasti kuin pystyi. Hän livahti puun taakse, ilmeisesti aikeinaan pysyä siellä jonkin verran. Ainakin sen aikaa, että talonmies kulkisi ohi. Nyt hän näytti kuitenkin lähestyvän tätä penkkiä varsin äreä ilme kasvoillaan. Vilkaisin hätäisesti ympärilleni, ja näin vieressäni repun. Tadahiron repun. Hitto, miten huolimaton saattoi ihminen olla? Jos poika ei halunnut sijaintinsa paljastuvan, olisi kannattanut kaapata tavaransa mukaan. Mitä voisin tehdä? Jotenkin minun täytyi pelastaa Tadahiro tästä tilanteesta, mutta olin melkein neuvoton. No, onneksi olin melko kuulu improvisointitaidoistani.
Kohotin katseeni maasta, kohdaten edessäni seisovan talonmiehen vihaiset silmät. Minua puistatti pelkkä katsominenkin - talonmies oli niin... rähjäinen ja vanha. Kävi varmaan kuukauden välein suihkussa. Aivan kuvottavaa. "Kenen tuo reppu on?" Mies murahti pidellen yhä harjasta kiinni. Naurahdin pienesti. Näytelmä alkakoon. "Miten niin kenen? Minähän siinä vieressä istun. Tuskin joku olisi niin tyhmä, että jättäisi reppunsa lojumaan penkille ja itse vaihtaisi paikkaa." Samalla vilkaisin hiukan olkani yli, lähettäen murhaavan katseen Tadahiron piiloa kohti. Hänhän oli tavallaan minut tähän soppaan vetänyt. Keskityin taas kuitenkin pikku esitykseeni talonmiehen kanssa. Otin repun käteeni ja ikäänkuin tehostaakseni sanojani otin sen sisältä pari kirjaa ulos. "Minulla olisi vähän läksyjä, joten voisitko vaikka-" "Matematiikka 9?" Tunsin miten kasvoni valahtivat aivan kalpeiksi. Tietenkin talonmies tiesi minun olevan lukiolainen. Kaikki koulusta tiesivät. Tuijotin järkyttyneenä yhdeksännen luokan kirjaa, sujauttaen sen nopeasti takaisin reppuun. Ja siinä tilanteessa, aivan neuvottomana, en keksinyt mitään hienoa vetäytymistaktiikka. Kaappasin oman laukkuni ja Tadahiron repun mukaani, hyppäsin selkämyksen yli ja juoksin kuin viimeistä päivää Tadahiron piilopaikan ohi. "Juokse!" Huusin - tai melkein kiljaisin.

Tadahiro koji

Hengitin raskaasti, mutta yritin olla mahdollisimman hiljaa paniikin yhä hallitessa mieltäni. Kurkistin penkin luokse ja näin Felixin tuijottavan minua kysyvä ilme kasvoillaan. Sitten hänkin nähtävästi äkkäsi talonmiehen tulevan lähemmäksi. Miksi talonmies oli noin fiksu? Hän oli varmasti huomannut reppuni ja jos Felix ei tekisi jotakin hämätäkseen häntä, olisivat päiväni luetut. Istuin avuttomana puun takana ja yritin rauhoitella itseäni. Eihän tässä mitään. felix varmasti hoitaisi tilanteen, ja talonmies olisi hetkessä poissa. Minun pitäisi vain pysyä täällä piilossa kunnes se tapahtuisi. Pälyilin mitä penkin luona tapahtui, ja näin Felixin murhaavan katseen. Samalla säpsähdin ja loin häntä kohti anteeksipyytävän ilmeen. Omatuntoani kolkutti, kun katselin Felixin juttelevan talonmiehen kanssa. Tämä oli minun ongelmani (ja tietenkin veljeni, Hokuton), ja en todellakaan olisi halunnut sekoittaa ketään omiin ongelmiini. en varsinkaan niin mukavalta vaikuttavaa henkilöä, kuin Felix. Päätin että jos selviäisin tästä taistelusta hengissä, pyytäisin Felixiltä tuhat kertaa anteeksi, ja korvaisin tämän jotenkin! En vain voinut ottaa apua toiselta vastaan antamatta jotakin itse takaisin vastineeksi! Se olisi säälittävää ja katuisin sitä elämäni loppuun asti.

Jatkoin "näytelmän" seuraamista ja huomasin Felixin pärjäävän varsin mainiosti. Oma pokkani ei olisi pitänyt sitten ollenkaan ja olisin jo juossut paikalta pää kolmantena jalkana. Ja todennäköisesti huutaen samalla. Hän esitti repun olevan hänen omansa ja yritti selvästi päästä talonmiehestä eroon mahdollisimman nopeasti, mistä olin todella kiitollinen. talonmies sen sijaan tuijotti Felixiä melko murhaavan tuntuisesti. Hän ei tainnut oikein uskoa felixin juttuja. Noh, kyllä hän kohta varmasti kyllästyisi, ja jättäisi meidät rauhaan. kuulin felixin selittävän talonmiehelle, että hänellä olisi nyt hieman läksyjä tehtävänä, ja hän alkoi kaivaa reppuani. Hyvä, hyvä. Kohta talomies poistuisi, ja..
Tuijotin lamaantuneena Felixiä, ja kirjaa, joka oli hänen kädessään. Reppussahan oli minun, eli siis 9-luokkalaisten kirjoja.. Ei kai talonmies vain tiedä felixin olevan lukiolainen? Eihän?
Kuin vastauksena taivaasta kuulin Felixin hyppäävän ja kehottavan minua juoksemaan. Hyppäsin heti pystyyn niin, että talonmies tuijotti minua vihaisena suoraan silmiin. Loikkasin juurakon yli, ja tömähdin suoraan asvaltille rähmälleni. nousin mahdollisimman nopeasti ylös, ja lähdin kompuroimaan Felixin perään, mutta talonmies oli jo ehtinyt luokseni lakaisuharja ilmassa ja humautti minua suoraan takaraivoon. Ynähdin kivusta, mutta sain jatkettua juoksua ja kiihdytettyä sen verran kovaan vauhtiin, että talonmies jäi kauemmas taakseni manaamaan perääni. Suljin korvani mokomalta, ja yritin juosta mahdollisimman suoraa tietä. Osuma takaraivoon sai hieman pääni pyörimään, ja näkökenttäni sumeni vähänväliä. Juoksin rakennuksen kulman taakse, jonne olin olettanut felixin juoksevan, ja rojahdin maahan istumaan. pitelin takaraivoani molemmilla käsillä, ja tunsin kivun ikävästi. Takaraivoni aristi kosketusta, mutta ajattelin tämän olevan pientä siihen verrattuna mitä olisi voinut tapahtua.

//pitkästä aikaa täällä taas XD