Getting to know you better

[[ Sovittu, Wonwoo Jonathanin kanssa tänne kiitos. :3 ]]

Koji Hokuto

Miksi olin tullut tänne? Vaan kaiketi se ei ollut minun kaltaiseni ihmisen tiedettävissä. Elämässä kuului olla asioita, joilla ei ollut merkitystä. Minulle tänne kahvilaan tulo oli jokseenkin merkityksetöntä, koska minulla ei ollut aavistustakaan, mitä muka tekisin siellä. Joisin kupin kahvia? Niin ainakin normaalit ihmiset tekivät raskaan työpäivän jälkeen.
Minun päiväni oli toisaalta ollut varsin leppoisa. Olin sisällyttänyt kuvaamataidon ryhmäni oppilaitten päihin aika annoksen Gainsboroughia - yhtä lempitaiteilijoistani. Hänen töissään oli juuri sitä 1700- luvun ylevyyttä ja kauneutta, mitä itse kadehdin suuresti. Joskus mietin, miksi maailma ei voisi olla niin kuin siihen aikaan. Antaisin mitä tahansa kokeakseni sen tunteen, aatelisuuden nimittäin. Heistä Gainsborough yleensä kuvia maalasi. Hän oli nero, mitä tuli kauniiden vaatteiden maalaamiseen. Jokainen pieni yksityiskohta oli tehty sumeaksi paksulla siveltimellä, mutta se ei silti kadottanut realistisuuttaan.

Parkkeerasin autoni lähelle kahvilaa. Nousin ulos kadulle ja lähdin kävelemään kohti kahvilan ovia, klikaten samalla autoni avaimia olkani yli niin että ajokkini meni lukkoon. Sujautin avaimet taskuuni nopealla liikkeellä ja avasin kahvilan oven. Nenääni tulvi välittömästi tuoreen leivän ja leivonnaisten tuoksu - omistajalla oli varmaankin joku tarjous käynnissä tällä hetkellä. 'Donitsi ja kahvi yhteishintaan 400 yeniä' ja sitä rataa.
Vilkuilin ympärilleni hiukan hermostuneena. Kahvilat eivät olleet niitä mieluisimpia paikkoja, joissa vietin aikaani. Kävelin kuitenkin kassalle tyynesti, ilme kirkastuen kun huomasin miten hyvännäköinen myyjä oli. Luultavasti harjoittelija, koska en ollut nähnyt häntä täällä aiemmin. Virnistin tyytyväisenä, kun huomasin naisen kasvoille levinneen punan minun tullessani asiakkaaksi. "Cappuccino, kiitos." Sanoin ja nojauduin pöytään kyynerpääni varassa, laskien leukani käteni päälle. Ojensin hänelle toisella kädelläni 300 yeniä takkini povitaskusta ja naurahdin hiljaa, kun myyjä otti rahat epävarmasti vapisten. Hm, olinko noin hurmaava? "Tässä, olkaa hyvä", myyjä sanoi hetken päästä ja antoi minulle höyryävän kahvikupin tarjottimella. "ja tämä tulee kaupan päälle." Hän jatkoi hymyillen, yhä naama punaisena ja pisti tarjottimelle vielä pienen vadelmadonitsin. Poimin tarjottimeni ja kaivoin taskustani pienen paperilapun, johon olin jo valmiiksi sutannut puhelinnumeroni - kyllä, kannoin sellaista aina mukanani. "Niin tämäkin." Kuiskasin maireasti myyjälle ja sujautin numeroni hänen käteensä. Käännyin niin nopeasti, että minulta jäi onneksi huomaamatta naisen reaktio. Kuulin kyllä, miten hänen työtoverinsa taka- alalla haukkoivat henkeään.

Vein tarjottimeni pöytään ja istuin rennosti alas. Aloin kietoa kaulahuiviani pois kaulani ympäriltä ja riisuin villakangastakkini. Olin valinnut viihtyisän nurkkapöydän, lähellä ikkunoita olevan valoisan sopen. Nojauduin tuolillani taaksepäin ja siemaisin varovasti kulauksen kuumaa cappuccinoani. Mitähän päivä toisi vielä tullessaan? Kellohan oli vasta neljän maissa.

//Täältä tullaan : D //

Oli kulunut pari päivää kevättanssiaisista. Sää oli lämmennyt entisestään, joten jotkut kuumaverisimmät tarkenivat jo olla pihalla ilman takkiakin. Linnut lauloivat ulkona kilpaa keskenään, keräsivät risuja pesiään varten ja etsivät ruokaa. Jonathan katseli poissaolevana niiden puuhia kahvilan suuren ikkunan läpi, ja pyöritteli samalla käsissään melkein täyttä teekuppia. Kahvilan radiosta soi taustalla hiljaista pianomusiikkia. Asiakkaita oli sinä päivänä yllättävän vähän: kaksi tyttöä, jotka kävivät kiihkeää keskustelua (kaikesta päätellen jomman kumman ihastuksesta), ikääntyvä mies nurkkapöydässä sekä innokas opiskelija kirjaansa uppoutuneena.

Kahvilan oven päällä riippuva pieni kello helähti, kun sisään astui uusi asiakas. Aluksi Jonathan ei kiinnittänyt tulijaan mitään huomiota -tuijotti vaan lasittunein silmin pihalle. Tytöt kuuluivat saaneen uuden puheenaiheen. Ilmeisesti tulija oli joko todella hyvännäköinen mies, tai sitten tämä oli joku josta kiersi paljon erilaisia huhuja. "Cappuccino, kiitos", kuului hyvinkin tuttu ääni. Nyt poika kääntyi uteliaana katsomaan, ja näki kuvaamataidon opettajansa tiskin ääressä. Myyjän poskilla oli vieno puna, ja opettajan kasvoilla puolestaan jokseenkin flirttaileva ilme. Valkotukka käänsi pikaisesti katseensa pois, ja jäi tuijottamaan teehensä sen näköisenä kuin olisi odottanut sieltä pulpahtelevan esiin uusia elämänmuotoja. Silti Jonathan ei voinut olla kuuntelematta opettajan flirttailevaa sananvaihtoa myyjän kanssa. Kun puhe sitten taukosi, kohotti kalpea poika jälleen katseensa. Koji-sensei käveli pöytään, laski tarjottimen, istui rennosti alas ja riisui ulkovaatteensa. Jonathan mietti pitäisikö toista tervehtiä. Olisihan se hyvän käytöksen mukaista, mutta toinen kun ei ollut ainakaan vielä näyttänyt poikaa huomanneen. Poika tarkkaili arasti opettajaansa, valmiina kääntämään katseensa välittömästi pois jos toinen huomaisi.

//Lyhyttäääääää... D x //

[[ No ei minullekaan aloituksen jälkeen ikinä kilometrin pituisia tule :P ]]

Istuin tyynesti paikallani, siemaillen höyryävää cappuccinokupillistani varsin mietteliäästi. Sepä hassua, - olisin voinut vaikka vannoa nähneeni äsken vilauksen eräästä oppilaastani. Se valkohiuksinen, hyvin femiinisen näköinen. Jonathan. En kyllä ollut yhtään varma, olinko nähnyt oikein vai tekivätkö silmäni taas temppujaan.
Katselin ikkunasta ulos, teeskennellen etten kuullut kahden tytön supinaa minusta. Olin tietenkin pannut sen merkille, en minä niin ajatuksissani ollut. Vaan rehellisesti sanottuna en välittänyt, mitä he minusta oikein kuiskuttelivat. Näyttivät olevan liian nuoria, ehkä juuri ja juuri seitsemännellä luokalla. Tai kahdeksannella. Hillitsin itseni, koska tiesin että jos tekisin liikkeen tyttöjä kohtaan, minut tuomittaisiin välittömästi pedofiilina.
En ole koskaan pitänyt itseäni pedofiilina. Eiväthän yhdeksäsluokkalaiset ja lukiolaiset minua nyt niin nuorempia ole. Sitäpaitsi, he todella nauttivat seurastani. Miten voisin käyttäytyä oppilaitani vastaan kylmästi? Oli minullakin elämä, vaikka opettaja olinkin. Suurin osa työtovereistani tuntui toisinaan unohtavan sen - noh, osalla oli vaimo tai aviomies. Olin koko opettajakatraan nuorin. Osa heistä tiesi pienistä... suhteistani oppilaisiin, mutta luotti siihen, etten tehnyt mitään vakavaa. Luotin siihen itsekin.

Vilkaisin pikaisesti olkani yli, tajuten etten ollut nähnyt harhoja. Poika tosiaan oli Jonathan - minun oppilaani, se valkohiuksinen, hyvin femiininen, tajusitte kyllä. Hän oli hyvä kuvaamataidossa, ja sitä arvostin. Inhosin niitä, jotka pilkkasivat taiteen häälyväistä alaa. Tällä pojalla sen sijaan oli älliä, vaikkakin hän oli hiukan ujo. Ei, en tarkoituksella alkanut ajatella mitään - mutta mieleeni muodostui vain hivenen ilkeä suunnitelma, jos niin voisin sanoa. Kuinka kauan siitä olikaan, kun olin viimeksi leikkinyt oppilaan kanssa? Hmm. Parisen viikkoa. En kyllä tiennyt ollenkaan Jonathanin seksuaalisuutta, poika tuntui peittävän sen niin hyvin... jospa hän olikin hetero? No, se muuttuisi piakkoin.
Käänsin tuoliani ja katsahdin poikaan rennosti hymyillen. "Oh, Jonathan-kun. Miten mukava yllätys." Aloitin kaavan mukaan yllättyneellä tervehdyksellä, aivan kuin en olisi suunnitellut mitään. Sitten rento ilmeeni muuttui hivenen kutsuvaksi, ja kaarsin suupieleni lievään hymyyn. Tuijotin pojan silmiin, pienen hetken verran. "Haluaisitko tulla istumaan...?" Kysyin hunajaisella äänensävyllä, lisäten siihen tumman vivahteen. Voi poika parkaa, hän ei voisi mitenkään kieltäytyä.

Opettaja vilkaisi olkansa yli kuin ohimennen. Jonathan käänsi katseensa välittömästi poispäin kiitollisena siitä, että tämän toiselle puolelle kasvoja laskeutuvat hiukset peittivät tämän nolostuneen ilmeen. Hetkeen hän ei uskaltanut katsoa takaisin peläten kohtaavansa toisen katseen. "Milloin minusta on tullut näin arka...?", poika mietti turhautuneena itseensä, muttei vain voinut ujoudelleen mitään. Läheltä kuului inhottava ääni kun tuolia siirrettiin hieman. Sitä seurasi kuvaamataidon opettajan yllättynyt ja aurinkoinen ääni: "Oh, Jonathan-kun. Miten mukava yllätys." Pitkätukka säpsähti hädin tuskin nähtävästi kuullessaan nimensä toisen suusta, mutta käänsi vaistomaisesti päänsä toista kohti. "Päivää K-Koji-sensei", poika tervehti opettajaansa muodollisesti. Samalla toisen ilme muuttui rennosta kutsuvaksi. Jonathan ei voinut muuta kuin vastata tämän hymyyn. Tuntui siltä kuin kohteliaisuudet sekä muodollisuudet saisivat tässä seurassa unohtua. "Haluaisitko tulla istumaan...?", toinen esitti hieman epätavallisen kysymyksen hunajaisella, mutta silti tumman säväyksen saaneella äänellään. Parin sekunnin ajan Jonathan oli aloillaan kuin vaihtoehtoja punniten. Sitten tämä nousi, nappasi teemukin käsiinsä ja istuutui opettajan pöydän ääreen toiselle tuolille. Pojan mustien silmien katse oli jälleen painunut teemukiin hänen yrittäessä keksiä jotakin luontevaa puheenaihetta. Läheisessä pöydässä istuville kahdelle tytölle tämä ei näyttänyt tuottavan minkäänlaisia vaikeuksia. Näiden kahden vilkas keskustelu oli Jonathanin pöytää vaihtaessa muuttunut hyvinkin kiivaaksi. Valkotukka ei saanut selvää sanoista, mutta osasi päätellä mistä nämä puhuivat. Olihan hän itsekin joskus kuullut epämääräisiä huhuja Koji Hokutolla olevan suhteita oppilaidensa kanssa. Jonathan kuitenkin piti niitä keksittyinä. Eihän opettaja niin voisi tehdä... eihän?

Nyökkäsin kohteliaasti pojan istuessa alas. En silti ollut vieläkään pyyhkinyt ovelantahtoista hymyä huuliltani - jostain syystä en voinut. Suunnitelmani kutkutti minua aivan liiaksikin. Minulla oli kaikki tarvittavat ainekset; ujo poika ja oma rohkeuteni. Joskus tosiaan mietin, olinko tarkoituksella näin pirullinen... mutta halusinhan vain pitää hauskaa. Minulle sallittakoon se.
"Aina noin virallinen, hm?" Kysyin kulmaani kevyesti nostaen, viitaten siihen miten Jonathan oli kutsunut minua harmaan kaavan mukaan Koji-senseiksi. Ei sillä, etten pitäisi siitä - sain sen loppupäätteen lisäämisestä peräti mielihyvää. Tunsin itseni jotenkin arvostetuksi, aivan kuin valtiaaksi jonka käskyjä tulisi totella. Tietenkin kieroutunut mieleni ei voinut kun vain huvittua moisesta arvojärjestyksestä. Olinhan kuitenkin aina suhteen dominoiva puoli - ja pystyin pelkästään Jonathania katsomalla sanoa, että tässäkään ei tulisi tapahtumaan poikkeusta.

Nojauduin kyynerpäilläni pöydälle, laittaen sormeni lomittain kasvojeni eteen. Katsoin Jonathania ystävällisesti, kuin sanoakseni, että vaaraa ei ollut. Pitihän poika rukka sentään vakuuttaa siitä, että aikeeni olivat puhtoiset. Vaikka päinvastaiset ne kyllä olivatkin. "Voit kutsua minua Hokutoksi. Tietenkin sensei oli varsin moitteeton tapa puhutella, mutta totta puhuakseni, inhoan viedä töitä kotiin." Sanoin hiukan virnistäen. Jäin hetkeksi katsomaan, miten poika reagoisi.
Vaikka Jonathania oli siunattu hennolla siluetilla ja kauniilla kasvoilla, pystyin päättelemään, että minun pitäisi hoitaa keskustelupuoli. Hän oli niin ujo, hiljainen... viaton. Niin puhdas, että halusin väistämättäkin liata hänet. Tuoda syntiseen maailmaani kuin langenneen enkelin. Ehkei minun pitäisi ajatella asioita näin syvällisesti, mutta tosiasia oli, että tämä kaikki oli minulle silkkaa peliä. Sain tehdä mitä huvitti, sillä rakas Jonathan-kun tulisi häviämään. Rakkaus oli minun pelikenttäni.
"Kaunis sää, eikö vain? Vaikka uskon sen kalpenevan rinnallasi..." sanoin äkisti, naurahtaen miehekkäästi. Tuijotin Jonathania yhä entisestään. Yleensä ulkonäkö teki minuun aina vaikutuksen, mutta tässä tapauksessa osana oli myös oma tylsyyteni. Minulla ei ollut parempaakaan tekemistä, joten miksi en tekisi seuraavaa kaatoa rakkauden taistelutantereellani?

"Aina noin virallinen, hm?", opettaja kysyi toista kulmaansa hieman nostaen. Jonathan oli hiljaa. Hänestä tuntui typerältä vastata toisen esittämään kysymykseen. "Anteeksi", poika sanoi lopulta -tosin hyvin hiljaa. Parka ei tiennyt että oli nyt auttamatta toisen pelinappula, eikä siitä ollut vastaan pyristelemistä. Koji nojautui eteenpäin kyynärpäidensä varaan, ja asetti sormensa limittäin kasvojensa eteen. Siitä hän katsoi valkotukkaista ystävällisesti. Toinen näytti aivan vaarattomalta, mutta jokin pieni vaimea ääni Johnin takaraivossa väitti sitkeästi jotain muuta. Poika kuitenkin jätti sen huomiotta -ajatteli sen olevan vain juoruista johtuvia ennakkoluuloja. Niinpä hän vain vastasi opettajan hymyyn omalla, paljon pienemmällä mutta silti kauniilla hymyllään. "Voit kutsua minua Hokutoksi. Tietenkin sensei oli varsin moitteeton tapa puhutella, mutta totta puhuakseni, inhoan viedä töitä kotiin", toinen sanoi virnistäen. Jonathan hämmentyi, ja tämä näkyi myös pojan kasvoilla; yleensä päätteetöntä etunimeä käyttivät vain hyvin läheiset ihmiset. Mutta pian tämän päähän pälkähti myös ajatus, ettei toinen välttämättä tarkoittanut sitä päätteettömäksi, jätti vain päätteen lisäämisen tälle. Jonathania hävetti ajatuksensa, mutta hän nyökkäsi myöntävästi kätkien tämän tunnetilan.

"Kaunis sää, eikö vain? Vaikka uskon sen kalpenevan rinnallasi...", opettaja sanoi äkkiarvaamatta, ja naurahti. Pitkätukan mustat silmät laajenivat, ja kädet puristuivat entistä tiukemmin mukin ympärille. Tämän iho oli aluksi tavallistakin valkeampi, ennenkuin poika sitten lehahti helakanpunaiseksi. Hän tuijotti opettajaansa kuin kysyen oliko kuullut oikein. Ja Koji katsoi takaisin -täysin pokkana. Jonathan nousi seisomaan, ja yritti saada sanottua jotakin järkevää siinä kuitenkaan onnistumatta. Poika kääntyi kannoillaan, ja lähti kohti kahvilan ovea. Tämän päässä vallitsi täysi mylläkkä. Valkotukka oli samaan aikaan hämmentynyt, pelästynyt, epäuskoinen... ja suunnattoman iloinen. Kukaan ei ollut koskaan sanonut tälle mitään tuollaista. Jonathan kuitenkin jatkoi pakoaan, ja asteli ovesta pihalle. Hän ei edes huomannut muita asiakkaita myyjää mukaanlukien, jotka jäivät kummastuneina katsomaan tämän perään.

//Kamalan kökköä ja epäselvää tekstiä, aivot on vähän lomalla... Voitkos muuten laittaa Hokuton seuraamaan, jooko? *puppyeyes*

[[ Voi kuule, en olis ees ajatellu herrani tekevän mitään muuta. : DD ]]

Yllätyin, kun Jonathan nousi pöydästä posket tulenpunaisina. Tietenkin punastus oli täysin luonnollista, olin pitänyt sitä lähes itsestäänselvyytenä - mutta en olisi edes villeimmissä kuvitelmissani uskonut, että ujo Jonathan pakenisi paikalta tuppisuuna. Hän tuntui olevan niin kohtelias ja moitteeton, joten olin odottanut ehkä pientä pään pudistamista mutta silti lievää kiitosta kehustani. Vaan ulkokuori saattoi pettää. Ehkä olinkin aliarvioinut tämän nuorukaisen? Jos niin oli, sehän teki asioista vain kiinnostavampia...
Taas kasvoilleni ilmaantui se omahyväinen virne, jonka pystyi tulkitsemaan ainoastaan veljeni. Tada tiesi tarkalleen, että jos hymyilin näin, minulla oli pahat mielessä. Veljeni oli melko älykäs ikäisekseen, joten ei ollut väärässä tässäkään asiassa. Nousin tyynesti pystyyn ja keräsin tavarani - kietaisin takin ylleni ja huivin kaulaani. Ei minusta näin vähällä päästy. Kun halusin jotain, sen minä myös sain. Ja halusin saada Jonathanin omakseni, keinolla millä hyvänsä. Poika oli kunnon romanssin tarpeessa, ja minä pystyisin tarjoamaan sen hänelle.

Käännyin pikaisesti kassaa kohti, missä flirttailun kohteenani ollut nainen yhä seisoi. Iskin silmääni ja sanoin melko hiljaa "Soitakin sitten, muru", ja kiiruhdin ulos kahvilan ovesta kilisevän kellon saattelemana. Kuulin takaani huokauksen, ja monta innostuneen naisen ääntä. Mikä ääliö se kassaneiti olikaan. Toivottavasti ei olettanut minun haluavan vakavaa suhdetta.
"Jonathan-kun", sanoin vahvalla ja kantavalla äänellä, silti menettämättä äänensävyni eleganssia. Kiinnitin tuijotukseni taas kadulla seisovan pojan silmiin, suupielet hymyyn hitaasti kaartuen. Voi poloista. Vieläkin posket punaisina. "Jos saanen udella, en kai järkyttänyt äkillisellä ilmaisullani?" Kysyin ilme hiukan tummuen, mutta silti suupielet lievässä hymyssä. Kävelin sulavasti, lähes huomaamattomasti pojan lähelle ja kumarruin pitempänä osapuolena hiukan tähän päin. "Minua nimittäin inhottaa ajatuskin siitä, että sekoittaisin noin kauniin ihmisyksilön mielen tasapainoa." Kuiskasin pehmeästi, virnistäen taas pahaenteistä hymyäni.

//Ayayay! Noita Hokuton viestejä on niin ihana lukea!! //

Jonathan ei ollut ehtinyt pitkälle, kun jo kello helähti sointuisasti tämän takana. Sitä seurasi voimakas mutta silti elegantti ääni, joka kutsui poikaa nimeltä. Tämä sai hänet hidastamaan, ja pian sen jälkeen pysähtymään. John kääntyi aluksi vain puolittain, ja kohtasi opettajansa katseen. Toinen hymyili. Pitkätukka tunsi poskiensa vieläkin kuumottavan. "Jos saanen udella, en kai järkyttänyt äkillisellä ilmaisullani?", Koji kysyi ilme muuttuen hieman vakavammaksi, vaikkakin hymy pysyi vielä tämän huulilla. "Anteeksi. En oikein ollut oma itseni...", Jonathan vastasi aralla sävyllä suunnaten samalla katseensa alaviistoon. "Minua nimittäin inhottaa ajatuskin siitä, että sekoittaisin noin kauniin ihmisyksilön mielen tasapainoa", Koji kuiskasi pehmeästi. Toinen oli kävellyt huomaamattomasti pojan viereen, ja kumartunut aavistuksen tämän puoleen. Valkotukka hätkähti. Hän punastui jälleen -juuri kun oli saanut kasvonsa jotakuinkin peruslukemille. Yhden tunnin sisällä tämä oli saanut jo peräti kaksi flirttailevaa kohteliaisuutta, millaisia hänelle ei koskaan aikaisemmin oltu esitetty. Lisäksi ne kumpikin olivat tulleet pojan kuvataiteenopettajalta, ja mikä kaikkein kummallisinta: mieheltä. "Tuota... Onko siihen syykin että puhut tuolla tavalla...?", Jonathan kysyi. Tämän keho oli jännittynyt. Olkapäät olivat aavistuksen koholla, ja suurien mustien silmien katse pysyi edelleen tiukasti maassa.

Keväiselle taivaalle oli kerääntynyt melko lailla tummia pilviä, ja pian taivaalta alkoikin jo tipahdella vesipisaroita. Yllättävän nopeasti pieni tihkusade yltyi, ja ennenkuin John edes kunnolla ehti huomata, satoi jo kaatamalla. "Luulen että olisi parempi mennä pois sateesta", poika lausahti iloisena siitä, että sai vaihdettua puheenaiheen. Samalla hän vilkaisi hermostuneesti takaisin kahvilaa kohti. Sinne valkotukka ei menisi suojaan... Ei dramaattisen lähtönsä jälkeen -mieluummin vaikka kastuisi läpimäräksi ja vilustuisi.

[[ Whataa? Tosiaanko? XD ]]

Hymähdin pienesti, kun ujo nuorukainen uteli niin kohteliaasti kuin suinkin osasi minun aikeitani. Tai, ei hän itseasiassa aikeitani udellut - mutta kysyi, miksi selvästi heitin tälle ammattimaista flirttiäni. Hän ei tainnut uskoa sen olevan totta. En voinut kuin naurahtaa tuolle raukalle, aivan peloissaan hän tuntui olevan. Vaikka olisi mieleni tehnyt sanoa vaikka mitä vastaukseksi, pysyin kerrankin elämässäni vaiti. Tämä vain sekoitti pojan päätä entisestään, ja sekös passasi minulle.
Jonathan vaihtoi ei-niin-sulavasti aihetta, kehottaen meitä siirtymään sateensuojaan. Olin itsekin pannut tihutuksen merkille, mutta en ollut niin vakavasti sitä noteerannut. Mutta koska Jonathan tuntui käyttäytyvän kuin olisi epätoivon partaalla, en kommentoinut hänen toteamustaan mitenkään piikikkäästi. Halusin sekoittaa hänen päänsä ja leikkiä hänen tunteillaan, mutta en halunnut pojan tuntevan itseään liian epämukavaksi lähettyvilläni.

"Saanen ehdottaa autoani." Sanoin äkisti, kaivaen avaimet takintaskustani ja avaten kadulle parkkeeratun ajokkini. Sen valot välähtivät, ja minä ojensin käteni Jonathania kohti, kuin kehottaen häntä tulemaan mukaani. Vaikka kyllähän minä tiesin, ettei pojalla ollut vaihtoehtoja. Hän oli liian ujo mennäkseen kahvilaan takaisin, ja koulun asunnoillekin oli ainakin viidentoista minuutin matka. Herrasmiehenä en saattanut jättää tätä söpöläistä kulkemaan sateessa yksin.
Kuljimme autolleni, ja avasin tälle pelkääjän paikan oven. Sen jälkeen siirryin itse ajajan paikalleni, sulkien oven. Sade yltyi hiukan, ja saatoin kuulla auton kattoon keskittyneen ropinan. Olimme ainakin suojassa, emmekä kastuneet lainkaan. Outoa, miten nopeasti kaunis päivä muuttuikin kylmäksi ja koleaksi. No, se oli tätä arvaamatonta kevätilmastoa. Käännyin lopulta Jonathaniin päin, taas hiukan virnistäen.
"Ja jos vaadit tietää, miksi puhun tällä tavalla, olen halukas kertomaan vastauksen." Sanoin pehmeästi, ilme hiukan vakavoituen. "...Jonathan-kun, sinä kiinnostat minua." Päästin lopulta kuiskauksen suustani, hymyillen tälle hiukan neutraalisti. Tämä jos mikä pelästyttäisi pojan pahemman kerran.

[[ Ahaha, sori pienestä hitistä. ]]

//Ei haittaa ^^ Jonathania saa kyllä hitata tällaisissa peleissä //

"Saanen ehdottaa autoani", opettaja vastasi äkisti Jonathanin toteamukseen. Samalla hän kaivoi esiin avaimet takkinsa taskusta, ja avasi auton ovet napin painalluksella. Se päästi napsahtavan äänen ja väläytti valojaan merkiksi siitä, että ovet eivät olleet enää lukossa. Koji ojensi kutsuvasti kättään kohti poikaa. Tämä ei tarttunut käteen, mutta seurasi toista kuitenkin. Se sama varoittava ääni takoi jälleen pitkätukan takaraivossa -nyt vain entistä voimakkaammin. Hän ihmettelikin miksi silti asteli pelkääjän paikan ovelle tottlevaisena kuin koiranpentu. Ennenkuin Jonathan ehti kurottaa kohti ovenkahvaa, kerkesi opettaja jo avata tämän. Poika heilautti itsensä sulavasti sisään, ja veti oven kiinni. Hän seurasi katseellaan kuinka Koji kiersi auton edestä kuskin paikalle. Toinenkin ovi paukahti kiinni. Jonathanista tuntui kummalliselta istua opettajansa autossa. Hän kuunteli kattoon ropisevaa sadetta, mikä kuulosti jotenkin rauhoittavalta. "Ja jos vaadit tietää, miksi puhun tällä tavalla, olen halukas kertomaan vastauksen", toinen vastasi viimein pitkätukan jo jonkin aikaa sitten esittämään kysymykseen. John käänsi päänsä kohti toisen hieman aiempaa vakavempia kasvoja. "...Jonathan-kun, sinä kiinnostat minua", opettaja jatkoi pian, ja hymyili neutraalisti. Ensimmäisenä pojan päähän törmäsi ajatus siitä, etteivät huhut sittenkään olleet valetta. Toisena taas kysymys siitä, mitä ihmettä nyt pitäisi tehdä!? Yllättävä tilanne oli tälle liikaa. Tuttu tunne hyökyi Jonathanin hoikan ruumiin läpi kuin suuri aalto, eikä hänelle jäänyt aikaa vastustella sitä.

Pelkääjän paikalla lojuvan vaatemytyn alta yritti räpiköidä esiin kaunis, mutta pelästynyt merilintu. Lokin siipien pitkät sulat halkoivat ilmaa, kunnes se viimein pääsi puoliksi pois painavien vaatteiden alta. Mustat silmät kääntyivät arasti katsomaan toisen reaktiota. Jonathania pelotti. Tämä ei ollut edes päässyt jaloilleen, vaan makasi mahallaan auton pehmeällä penkillä opettajaansa katsoen. Kuluisi taas aikaa ennenkuin poika pystyisi muuttumaan takaisin ihmiseksi, jos hän nyt ylipäänsä hallitsisi muutoksen ajankohdan.

Huokaisin syvään. En olisi ikinä arvannut, että nuorukainen reagoisi nyt noin teatraalisesti. Olin vain vienyt flirttiäni aavistuksen verran pidemmälle, ja poika oli paniikissa muuttunut omaan eläinhahmoonsa. Jäin miettimään asioita. Mitä näin onnettomassa tilanteessa pitäisi tehdä? En voisi vain jättää asioita puolitiehen - ei linnun hahmo minua pidätellyt. Tai, ehkä hiukan.
Miettiessäni seuraavaa siirtoani katsoin samalla Jonathanin muodonmuutosta. Olisihan minun pitänyt arvata, että se olisi jokin ylväs ja sulavaliikkeinen lintu. Jonathan itse tuntui todella ujolta, ja olivathan linnutkin toisinaan hiukan pelokkaita. Jostain syystä vaatteiden alta esiin räpiköivä merilokki oli hyvin melankolinen näky. Jos minulla olisi normaalin ihmisen omatunto, lopettaisin tekoni alkuunsa. Vaan kaikkihan tiesivät, etten minä liiemmin teoistani piitannut, tai niiden seurauksista.

"Hoi, oletko kunnossa? En tarkoittanut säikäyttää." Sanoin selvästi ärtyneesti, mutta yritin olla kohtelias. Ei minua nuorukaisen olotila kauheasti kiinnostanut, mutta tapahtuma oli kertakaikkiaan raivostuttava. Olimme kahden autossani - se olisi ollut oivallinen hetki suurempaan siirtooni. Pitäisi yrittää jotain muuta.
Virnistin ivallisesti. Keksin sen vihdoin - varasuunnitelmani. Tämähän oli auto, herran tähden. Voisin ajaa meidät asunnolleni ja järjestää hyvin mukavan yön, vain meille kahdelle. Se oli nerokasta; Jonathan ei voisi vastustella ainakaan asunnolleni päätymistä, koska oli linnun kehossa. Ovet olivat tiukasti lukittuina, joten pakotietä ei ollut. Käynnistin auton nopeasti, kääntäen avaimia. Kiihdytin paikaltani pois ja kaahasin muutaman auton ohi. Tällä tiellä ei tarvitsisi kauheasti nopeusrajoituksista välittää, koska partiointi oli huonoa ja ruuhkaisempi päätie aivan lähellä. Siellä minun pitäisi siirtyä rajoituksiin.
"Älä pelästy. Käymme vain asunnossani."

//Hehe! Näin sitä mennään : D //

"Hoi, oletko kunnossa? En tarkoittanut säikäyttää", Koji sanoi. Periaatteessa opettajan sanat olivat huolestuneita, mutta äreä äänensävy puhui muuta -siitä ei kuulunut yhtään katumusta. Jonathan painoi valkean lokinpäänsä alas. Noinko paljon toista ärsytti hänen muodonmuutoksensa? Mutta miksi? Oliko Koji aikonut mennä flirttailua pidemmälle? Nämä ajatukset katkesivat äkkiä, kun pojan päähän juolahti eräs hyvin olennainen asia: hän oli käytännössä hankkinut itsensä ansaan. Ainakaan eläinhahmossaan hän ei pääsisi pois autosta. Jonathan katsahti äkkinäisesti opettajaansa peläten toisen tajunneen saman asian. Opettajan kasvoilla oli ivallinen virne, eikä tarvinnut olla ydinfyysikko tajutakseen ettei se lupaisi hyvää. Avaimet kääntyivät nopeasti virtalukossa, ja auto hurahti käyntiin pehmeästi kehräten. Tasainen hurina yltyi melkein korviahuumaavaksi Kojin kaasuttaessa pois paikalta. Jonathan meinasi luiskahtaa pois penkiltä, mutta onnistui siipiensä avulla säilyttämään jonkinlaisen tasapainon. Poika tiesi että kohta hurjapään tulisi kuitenkin hidastaa, koska he lähestyivät ruuhkaisempaa päätietä. Hän lohduttautui tuolla ajatuksella -oli ainakin pienempi vaara joutua liikenneonnettomuuteen. Mutta toinen opettajaan liittyvä seikka huoletti tätä kuitenkin huomattavasti enemmän... "Älä pelästy. Käymme vain asunnossani", opettaja lausahti. Toisen sanat olivat luultavasti tarkoitettu rauhoittamaan vauhkoa merilintua, mutta niillä oli poikaan lähinnä täysin päinvastainen vaikutus.

Auton vauhti hidastui päätielle saavuttaessa, mikä oli Jonathanille helpotus. Sadepisarat hakkasivat tuulilasia, mutta pyyhkijät työnsivät ne aina pois näkyvyyttä huonontamasta. Sivuikkunoissa pisarat kuitenkin muodostivat pieniä vesinoroja toisiinsa osuessaan, eikä mikään häirinnyt niiden kulkua. Linnunkehoinen poika seurasi niitä apaattisena katseellaan. Aika tuntui kuluvan outoa tahtia. Jonathan ei tiennyt missä vaiheessa matkaa nämä menivät, sillä ei nähnyt maisemaa ikkunoista. Vain puunlatvoja, puhelinjohtoja, talon kattoja sekä tummien pilvien verhoaman taivaan. Kaikki näytti samanlaiselta.

//Vissiin siirretään peli jonnekin muualle :3 Jos sinä teet töpön, kun on vuorosikin //